sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Esittelyssä tämän hetken paras bändi: Blossoms

Blossoms Readingissa. Kuva: Kennerdeigh Scott

Kaikki Manchesterista tuleva musiikki on hyvää -mantrani on osoittautunut jälleen paikkansa pitäväksi. Suur-Manchesterin Stockportista lähtöisin oleva Blossoms on tämän hetken lupaavin nuori bändi. Britannian albumilistan kärkeen debyytillään kiivennyt yhtye on tänä syksynä ollut Jake Buggin lämmittelijänä, eli näin bändin livenä maanantaina Tukholmassa.
Tom Ogden Tukholmassa. Kuva: Oona Lohilahti

Kun Blossoms aloitti puolen tunnin settinsä, menin sanattomaksi. Musiikki oli raikasta, tanssittavaa ja jopa euforista. Uuteen bändiin syttyy hyvin harvoin heti ensimmäisestä säkeistöstä alkaen, mutta Blossomsin kohdalla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Vastaavaa intoa ja uskoa omaan tekemiseen ei usein näe.

Vuonna 2013 perustettu Blossoms on tehnyt järjestelmällisesti töitä maineen saavuttamiseksi. Sen kuulee omasta soundista ja näkee kiertuelistasta, joka ylettyy lähikuukausina Japaniin asti. Indiepopbändi on jo tunnettu nimi Britanniassa, ja elokuussa ilmestynyt debyyttialbumi Blossoms oli yksi vuoden odotetuimmista. BBC nosti bändin neljännelle sijalle vuoden 2016 parhaiden uusien bändien listallaan.

Blossomsin musikki tuo mieleen monesti ylistämäni The Casbahin, josta ei ole kuulunut ep:n jälkeen mitään. Bändi tekee tarttuvaa popmusiikkia ja ottaa vaikutteita niin The Beatlesilta kuin Oasikseltakin, mutta lisää näihin elementteihin oman psykedeelisen popvivahteen. Hyvin tuotetulla debyyttialbumilla kaikki soundit ovat tasapainossa. 12 kappaleen joukossa on ainoastaan muutama "ihan ok" biisi, mikä on ensimmäisen levyn julkaisseelta bändiltä mahtava saavutus. Blossomsin soundi on sellainen, jota monet aloittelevat bändit varmasti yrittävät jäljitellä.

Blossomssista tekee vieläkin paremman laulaja Tom Ogdenin miellyttävä (yritän siis päästä yli Tom Odellista toisen Tom O:n avulla), mutta erottuva ääni ja intohimoinen, mutta rauhallinen esiintyminen. Ennen kaikkea Blossoms kuulosti ja näytti täysin valmiilta bändiltä, jonka ei tarvitsisi tehdä enää lämmittelykeikkoja, vaikka pääesiintyjä olisikin Jake Bugg. Bändin ympärillä leijuu tällä hetkellä sellainen ilmapiiri, että tämä on vasta alkua. Oletan Blossomsin kasvavan yhdeksi Britannian suosituimmista bändeistä.

Blossoms saapuu ensi vuoden kiertueellaan myös Suomeen! Nähdään siis 20. helmikuuta Tavastialla – ostin jo lipun! Osta siekin. 



sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Keikkaennakko: Jake Bugg Tukholmassa

Kuva: Michael Holyk


Jake Bugg on yksi niistä lapsineroista, joiden rinnalla oma elämä ja sen saavutukset tuntuvat kutistuvan mitättömiksi. 22-vuotias mies on julkaissut jo kolme täydellisen hyvää, kypsästi sanoitettua albumia ja kiertänyt maailman useaan kertaan.

Bugg nousee maanantai-iltana Tukholman Bernsin lavalle. Vaikka olen viettänyt kaksi kesää Tukholman ympäryskunnissa, en ole haaveista huolimatta koskaan päässyt käymään Bernsissä. Kuvista päätellen harvinaisen hienon keikkapaikan ja ruotsalaisen sivistyneen, mutta innostuneen keikkakulttuurin yhdistelmä lupaa hyviä puitteita. Oletan, että tästä tulee tähän mennessä paras näkemäni Jake Bugg -keikka.


Ensimmäisen kerran kuulin Buggia livenä Berliinissä debyyttialbumin kiertueella, minkä jälkeen näin hänet myös vuoden 2015 Provinssissa. Jälkimmäistä en halua hirveästi muistella. Keikka itsessään oli loistava, mutta päälavan edessä oli vain parisataa ihmistä, ja heistä 10 prosenttia liikkui musiikin tahdissa. Seuraavalla viikolla Bugg esiintyi Glastonburyn päälavalla. Ei ihme, ettei tämä kiertue yllä Suomeen asti.

Buggiin liittyen paras muistoni on kuitenkin tuolta Provinssi-kesältä. Sain nimittäin tehdä Buggin kanssa puhelinhaastattelun, vaikka hänen ei pitänyt antaa haastatteluja kyseisellä kiertueella. Tärisin, panikoin ja syke nousi epänormaaleihin lukemiin. Testasin nauhoitussovellusta uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin paperille: se on vain ihminen. (Ihan hyvä asia muuten muistaa missä tahansa jännittävässä tilanteessa.) Eniten pelkäsin sitä, etten ymmärtäisi hänen Nottingham-aksentiaan, mutta sekin oli onneksi turha huoli.


Olen vasta nyt Bernsin keikkaa odotellessani kuunnellut Buggin kolmatta levyä ja ihmetellyt, miksi en ole tehnyt sitä aiemmin. On My One on parasta, eli monipuolisinta Buggia tähän mennessä.

Uran alun vahva dylanmaisuus on tiessään ja itse asiassa kolmoslevyn dylanmaisimmat biisit ovat myös albumin heikoimmat. Perinteistä Buggia edustavien kappaleiden parhaimmisto Hold On You ja Put Out the Fire ei yllä edes kärkiviisikkoon.

Sovituksissa on paljon vaihtelua, melodiat ovat aiempaa soljuvampia, eikä Buggilta ole aiemmin kuultu esimerkiksi Love, Hope and Miseryn kaltaista laulusuoritusta. Ain't No Rhymessa kuullaan jopa Jake Buggin räppäystä – kuka olisi uskonut moista debyyttialbumin aikoihin?







torstai 17. marraskuuta 2016

Keikkaennakko: Tom Odell Kööpenhaminassa & Tukholmassa

Tom Odell Ilosaarirockissa vuonna 2015. Kuva: Oona Lohilahti
























Tom Odellin löytäminen on hetki, jonka muistan ikuisesti. Kun painon ensimmäisen kerran playta tammikuussa 2013, ja Odellin debyytti-ep alkoi soida, muu elämä pysähtyi päiviksi. Can't Pretend ja Another Love olivat vain liian hyviä kappaleita ollakseen totta. Tai ollakseen ikäiseni artistin ensimmäiset julkaistut biisit.

Olen onnistunut näkemään Odellin kahdesti livenä: Berliinissä syksyllä 2013 ja kotikaupungissani Joensuussa vuoden 2015 Ilosaarirockissa. Etenkin jälkimmäinen keikka oli järisyttävä. Odotin keikkaa valtavasti, sillä minulle suosikkini saaminen nimenomaan Joensuuhun oli tärkeää. Bändi aloitti I Know'lla, ja minä aloitin itkemisen.

En päässyt eturiviin, mutta tyydyin jäämään parin rivin päähän yläaste- ja lukiolaistyttöjen ympäröimänä. Pakko sanoa, että parempaa kanssayleisöä olisi saanut hakea. Sovin oikein hyvin itseäni 10 vuotta nuorempien joukkoon. Kaikki olivat mukana, osasivat sanat, tanssivat, mutteivät liikaa eikä kukaan lähtenyt kesken keikan pois. Täydellistä!


Olen aina halunnut seurata artistia tai bändiä maasta toiseen. Suomessa kaupungista kaupunkiin matkustaminen bändin perässä on tuttu juttu, mutta en ole tehnyt sitä vielä ulkomailla. Toteutan siis tällä ja ensi viikolla yhden unelmani. Nyt tosin fuskaan hieman, koska Odell soittaa lauantain Kööpenhaminan ja tiistain Tukholman keikan välissä Oslossa – mutta olisin mieluummin ajattelematta sitä.

Rakastan Odellissa kaikkea. Persoonallista ääntä, melodioita, pianoa, lyriikoita. Esiintyminen on antaumuksellista. Ensimmäiseen levyyn ja sen keikkoihin verrattuna Odellin laulu on kaiken lisäksi parantunut huimasti. Esiintymiseen on tullut etenkin uuden albumin myötä uudenlaista itsevarmuutta ja heittäytymistä, joten kaikki ainekset hyviin keikkoihin on olemassa.

Wrong Crowd -kakkosalbumi julkaistiin kesällä, enkä aluksi pitänyt siitä ollenkaan. Se tuntui etäiseltä, oudolta, ei tomodellmaiselta. Sinkkukappaleet olivat tahmeita tanssibiisejä, jotka eivät mielestäni a) sopineet Tompalle ja b) olleet edes kovin kummoista kappaleita. Levyn avausraidan ja nimibiisin heittäisinkin romukoppaan edelleen.

Albumi alkoi kuitenkin avautua pikkuhiljaa. Noin viiden kuuntelun jälkeen olin jo albumin puolella. Ymmärsin, miksi levy on tehty. Lopullisen rakastumisen jälkeen olen iloinen, että levy avautui hitaasti ja teetätti töitä.

Odellin ongelma on silti se, että albumille on tungettu liian monta keskinkertaista kappaletta timanttien sekaan. Esimerkiksi Jealousyn ja Daddyn yli hyppään vieläkin. Tämä oli myös debyytin heikkous. Toisaalta jäin kummastelemaan sitä, missä kaikki Joensuussa kuullut, todella hyvät uudet biisit olivat. Ehkä kuulen ne keikoilla!

Suosikkikappaleeni on uuden levyn päättävä I Thought I Knew What Love Was. Kappale on täydellinen esimerkki Odellin melko suorista ja helposti tulkittavista, mutta silti kiinnostavista sanoituksista ja tarttuvista melodioista. Albumin päätösraita on saanut kunnian olla minulle jonkinlainen lohtukappale, joka auttaaa silloin, kun muut kappaleet eivät. Viiden kärkeen menevät myös Here I Am, Concrete, Mystery ja Somehow.


Kesällä huomasin Odellin lähettävän Facebookissa suoraa videolähetystä. Olin juuri tullut töistä kotiin, joten aloin katsoa, mistä on kyse. Onneksi tein niin.

Odell oli hotellihuoneessa kannettavan sähköpianon ääressä kylpytakki päällä, tohvelit jalassa ja esitti uuden levyn biisejä yksin. Mikään Facebookissa oleva asia ei ole piristänyt niin paljon!

En ole kuitenkaan vielä päättänyt, kumpi kylpytakkimuisto on parempi: Tomppa hotellihuoneessa vai Placebon Brian Molko esittämässä Running Up That Hilliä encorena Helsingissä kylpytakki päällä.


sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Mikko Joensuu – Amen 2

Mikko Joensuu Konepajan Brunossa. Kuva: Oona Lohilahti

















Tässä on epäilemättä vuoden paras suomalainen levy.

Mikko Joensuun Amen-albumitrilogia on saapunut puoliväliin. Amen 2 julkaistiin perjantaina, ja kolmen julkaisukeikan sarjan aloittanut Helsingin-konsertti soitettiin eilen Konepajan Brunon huikeassa urbaanissa ympäristössä.

Vastaavaa musiikillista matkaa ei ole Suomessa viime vuosina nähty. Joensuun Amen 1–3 -trilogia käsittelee uskontoa ja Jumalasta luopumista. Lähes omaelämäkerralliset kappaleet on tehty 10 vuoden aikana, ja trilogian viimeinen osa julkaistaan ensi keväänä.

Joensuun kauan odotettu ja odotukset palkinnut debyyttialbumi oli hauras, riisuttu ja hiljaisen toiveikas kokonaisuus, joka ammensi erityisesti amerikkalaisesta countrysta ja laulaja-lauluntekijäperinteestä. Sellaista levyä oli kuitenkin osannut odottaa Joensuun soolokeikkojen perusteella.

Amen 2 on jotain aivan muuta.

Suurin ero kahden levyn välillä on tempo ja musiikillinen monipuolisuus. Amen 2 on vapautunut, eikä sen ilmaisua ole rajoitettu millään tavalla. Kappaleet ovat Joensuulle tyypillisesti helposti yli 8-minuuttisia, mutta ensimmäistä kertaa kappaleen sisälle on upotettu täydellinen popkappale, jonka ympärille tuttu hypnoottinen, paikoin noisea lähestyvä musiikkivalli on rakennettu. Biisit ovat tyylillisesti lähinnä Magenta Skycoden avaraa ja kaihoisan kaunista musiikkia. Joensuun soolokeikkoja nähneet kuitenkin saattavat yllättyä, että osa Amen 2:n kappaleista on jopa tanssittavia.

Uskonnon käsitteleminen tästä näkökulmasta on rock- ja popmusiikissa harvinainen, mutta juuri sen vuoksi tärkeä ja kiinnostava teema. Kyse on ihmisyydestä yhtä perustavalla tavalla kuin rakkaudessa. Trilogiahan myös kertoo omalla tavallaan erosta.

Amen 2:n lyriikoissa ei etsitä, vaan asioita todetaan ilmeisen pitkän pohdinnan jälkeen. I gave you all, you gave me some, lauletaan albumin päättävässä I Gave You Allissa – kappaleessa, joka on vastaus ensimmäisen albumin I'd Give You Allille. There used to be a darkness in your heart but it ain't there no more kuuluu puolestaan ensimmäisen singlen kertosäe. Oma suosikkini on tällä hetkellä albumin avaava, melkoisiin mittoihin kasvava Drop Me Down. 

It amazes me, it's not you, it's me, who has kept me bound so long, oh God won't you drop me down. 



Jos jonkin keikan väliin jääminen harmittaa, se on Joensuun Amen 1:n julkkarikeikka, joka soitettiin toukokuussa Johanneksen kirkossa.

Konepajan Brunossa lavalla oli 14-henkinen orkesteri, ja artisti vaikutti silmin nähden otetulta täydestä hallista. Yhtye soitti albumin alusta loppuun, minkä jälkeen kuultiin vielä kappaleet Pearly Gates ja I Waste My Time. Biisien nousut ja laskut tuntuivat suuren kokoonpanon ansiosta kehossa, ja kauniit valot tekivät tunnelmasta ainutlaatuisen ja kokonaisvaltaisen.

Keikka oli jollain tapaa myös juhlava, sillä kyseessä on todellakin kauneinta ja hienointa musiikkia, mitä Joensuu on koskaan säveltänyt. Kun Joensuu on yksi maamme parhaista säveltäjistä, se on paljon sanottu.

Turkulaiset ja tamperelaiset – Mikko Joensuu on kaupungeissanne 18. ja 19. marraskuuta. Menkää kuuntelemaan.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

"He's a billionaire who got a free ride" – eli bändit vs. Trump



Protestilaulu ei ole kuollut. Päinvastoin, se on saanut uuden elämän kiitos Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan30 days 40 songs -kampanjalla muusikot Ruotsista Yhdysvaltoihin ottavat siis kantaa "Trump-vapaan Amerikan puolesta".  

Mukana on jopa kuollut ja kuopattu R.E.M, joka suuttui Trumpille hänen käytettyään bändin musiikkia kampanjassaan. Kerätyt rahat lahjoitetaan Centre For Popular Democracylle.

Kappaleiden lyriikat ovat kaikki omanlaisiaan helmiä. Niitä ei tarvitse juuri tulkita, vaan niiden sisällön ymmärtää ensilukemalla. Kaikista vihaisimmalta kuulostaa Moby, joka on julkaissut jo kaksi Trumpia vastustavaa kappaletta.
so to recap, donald trump is a racist, donald trump is a misogynist, donald trump has insulted soldiers, families of fallen soldiers, donald trump inherited six hundred million dollars from his father, and most of donald trump's businesses have failed
Kaunista. Kuka voisikaan enää kaivata loppusointuja?

Tässä ovat omat suosikkini kampanjan tähän mennessä julkaistuista kappaleista.


1. Suosikkilyriikka: Franz Ferdinand - Demagogue

He’s a demagogue/ Check out his rise/ He’s fatally famous/ He plays with my fears/ My shadow side dreaming/ It feels so good to be dumb/ From the Wall straight to La Quenta/ Those pussy grabbing fingers won’t let go of me now/ He’s a demagogue/ He’d like to punch in your face/ He's a demagogue/ Throwing terminal shade/ He knows all of the words/ He sees a nation of marks/ From the mob to chapter eleven/ Those tiny vulgar fingers on the nuclear bomb/ What’s a mother and father got to do with making me?

2. Suosikkikappale & -video: Death Cab For Cutie - Million Dollar Loan



3. Hauskin: Moby and the Void Pacific Choir - Little Failure


perjantai 4. marraskuuta 2016

Uusi bändi: Yak

Kuva täältä.

Surraava sähkökitara, vahva basso ja kiirehtivä tempo kuvaavat brittiläistä Yakia, jonka uusimman tuplasinkun on tuottanut jälleen kerran Pulpin basisti Steve Mackey

Psykedeelistä rockia soittava yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Alas Salvation toukokuussa ja on saanut suitsutusta etenkin keikoistaan. Yakia on jo kutsuttu saaren parhaaksi live-bändiksi. Bändin keikalla ei kannata odottaa slovareita tai taukoa hyppimisestä ja tanssimisesta, mutta refleksit kannattaa pitää tarpeeksi terävinä, sillä laulaja Oli Burslemillä on paha tapa heittää instrumentteja yleisöön päin. Hän itse kuvailee antavansa bändille etenkin keikoilla kaikkensa. "Se tuntuu uhraukselta,"Burslem on sanonut. 

Tällä on ollut hintansa. Burslem totesi NME:lle: "Jos tämä loppuisi huomenna, olisin hieman helpottunut."

Yhtyeen ensimmäiset julkaisut olivat lähempänä punkia kuin rockia, mutta lokakuun puolivälissä julkaistun Heavens Above -tuplasinkun nimibiisi ja alla oleva Semi-Automatic ovat huomattavasti aiempaa melodisempia.

Kaikista siisteintä on kuitenkin se, että yhtye on lämmitellyt muun muassa suurta suosikkiani The Last Shadow Puppetsia!

Kuuntele Alas Salvation tästä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Leffa: The Beatles: Eight Days a Week – The Touring Years















"Olemme pelkkä sirkus. Kukaan ei huomaa musiikkiamme ja musiikillista kehitystämme," valitti keikkoihin kyllästynyt ja turhautunut John Lennon vuonna 1966. 

Uusin The Beatles -dokumentti Eight Days a Week 
–  The Touring Years kertoo ja todellakin myös näyttää, miksi Lennonin turhautuminen oli täysin ymmärrettävää. Dokumentti 
on hengästyttävä ja hieman ahdistava katsomiskokemus. Reilun kahden tunnin jälkeen on helppo tajuta, miksi kukaan ei kiinnittänyt huomiota bändin musiikkiin – kirkuminen peitti alleen usean vuoden keikat. 

Ohjaaja Ron Howard on kuitenkin tehnyt kulttuuriteon: hän on saanut musiikin esiin hysteerisen kirkumisen alta.

Bändin kiertuevuosista 196366 kertova dokumentti sisältää haastatteluja, konsertteja, studioäänityksiä ja tarinoita sekä sitä jatkuvaa kirkumista. Howard hankki dokumenttia varten täysin uutta materiaalia faneilta, ja remasteroi esimerkiksi Hollywood Bowlin keikan, joka julkaistiin dokumentin yhteydessä levyllä. (Voit kuunnella levyn jutun lopussa.)

Dokumentti on tehty bändin arvon vaatimalla taidolla ja haastattelut ovat laadukkaita. Sekä Paul McCartneylta että Ringo Starrilta kuullaan tuoreita kommentteja.



"Ringolla on seksikäs nenä! Georgella on seksikkäät silmäripset!" Fanien kommentit saavat katsojankin punastumaan. 

Totta kai bändi toivoi kuuluisuutta. Kukaan ei vain osannut edes kuvitella sellaista suosiota, joka bändiä kohtasi vuonna 1963. 

Dokumentti näyttää tämän fani-ilmiön beatlejen näkökulmasta. Pyörtyilevien ja rakkauskirjeitä tuhansittain lähettävien nuorten ansiosta bändi toki kasvoi maailman suurimmaksi ja suosituimmaksi, mutta se myös meinasi tuhota yhtyeen. 


Keikoista nimittäin katoaa järki viimeistään silloin, kun rumpali joutuu tulkitsemaan bändikaveriensa kehonliikkeistä, missä kohtaa kappaletta ollaan menossa.  


Kirkumisen kuunteleminen elokuvasalissa saa aikaan päänsäryn ja pakokauhun. On mahdotonta kuvitella, miten negatiivisesti se vaikutti bändin elämään julkisuuden alkuhuuman jälkeen. Dokumentin nähtyään voi olla kiitollinen modernista äänentoistosta ja siitä, että poptähtiä on nykyään niin paljon, ettei yksittäinen bändi joudu kestämään koko läntisen maailman nuorison ihailua. 






Dokumentti kuvaa erityisesti Yhdysvaltojen kiertueiden vaikutusta bändin mielentilaan.

Ensimmäinen kiertue meni uutuuden viehätyksestä ja listaykkösistä nauttiessa. Dokumentin hienoin hetki liittyy tähän kiertueeseen. Vaikka The Beatles ei ollut tunnettu poliittisista mielipiteistään, bändi ei aikonut hyväksyä rotuerottelua keikoillaan. Manageri Brian Epstein haukkoi henkeään, kun bändi ilmoitti peruvansa Jacksonvillen keikan, jos mustat ja valkoiset on erotettu toisistaan. Sen jälkeen rotuerottelu loppui stadioneilla.

Howard oli onnistunut löytämään ja haastattelemaan Jacksonvillen keikalle osallistuneen tummaihoisen naisen. Hän kertoo, että sillä keikalla hän koki ensimmäisen kerran tunteen yhteisyydestä yli rotuerojen. Whoopie Goldberg puolestaan muistelee, ettei koskaan ajatellut The Beatlesia valkoisena, vaan bändinä ilman väriä. 

The Beatlesissa ei siis ollut kyse vain musiikista. Kuten John Lennon sanoi, tuohon aikaan koko sukupolvi oli samassa veneessä. 1960-luvun puolivälissä venettä vain sattuivat ohjaamaan neljä ystävystä Liverpoolista.


Elokuvan lopuksi näytetty Shea-stadionin megakonsertti oli vuoden 1965 kiertueen päätös. Lavalle astelee neljä selvästi esiintymiseen kyllätynyttä muusikkoa. Paul huutaa mikrofoniin tajuten heti, ettei kukaan kuule häntä. Välispiikeissä John ei enää jaksa välittää ja englanti vaihtuu siansaksaksi. Aiemmin iloisena ja nauraen soittanut Ringo näyttää siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. Suurimmasta konsertista oli vaikea panna enää paremmaksi. Bändin suhde keikkailuun alkoi rakoilla. 

Vuoden 1966 stadionkiertue oli jo painajainen Se osoitti, ettei keikkailussa ole enää järkeä. 

Vastaanotto Yhdysvalloissa ei ollut hullaantunut, vaan aggressiivinen. Lehdistö esitti ilkeitä kysymyksiä, ja John Lennonin lomalla antama haastattelu oli kiirinyt myös Atlantin länsipuolelle ja saanut brittiläisiä uskonnollisemmat jenkit tolaltaan. Lennon oli todennyt The Beatlesin olevan Jeesusta suositumpi. 

Kennedyn ampuminen ja rotumellakat 1960-luvun puolivälissä tekivät väkivallan uhasta todellisenClevelandissa yleisö rynnisti lavalle, Memphisissä oli pommiuhka. 

Vuoden 1966 jälkeen The Beatles vetäytyi stadioneilta studioon. Se oli ainoa tapa pelastaa yhtye, ystävyys ja rakkaus musiikkiin.



The Beatles on ikuisuusaihe, josta ei silti voi saada tarpeeksi. llmiön laajuutta, vakavuutta ja kulttuurista merkitystä on vaikea ymmärtää. 

Vaikka aihe on vanha, Howard on onnistunut löytämään kiinnostavan näkökulman ja totetuttanut sen moitteettomasti. Bändin suosion kasvaminen kuukausi kuukaudelta näytetään laajan, uskomattoman laadukkaan näköisen ja kuuloisen arkistomateriaalin avulla, ja katsojan ahdistus kasvaa samaa tahtia päähenkilöiden ahdistuksen kanssa. 

Dokumentin suurin ansio on tämä: John, Paul, Ringo ja George elivät vuosia omassa kuplassa, jonka sisälle dokumentti nyt päästää katsojan. 

On uskomatonta, miten yhtye selvisi paineesta tulematta hulluksi tai menettämättä luomiskykyään. Single julkaistiin kolmen kuukauden välein ja levy pari kertaa vuodessa. Keikkailun lopettaminen kertoi paljon yhtyeestä ja heidän moraalistaan, sillä bändi ei saanut juuri rahaa levyistä, vaan keikoista. 

Dokumentti, kuten The Beatles, on kuitenkin ennen kaikkea kertomus neljän poikkeuksellisen lahjakkaan muusikon ystävyydestä. Bändissä kaikki päätökset tehtiin yksimielisyysperiaatteella. He ihmettelivätkin, miten Elvis selviytyi kaikesta julkisuudesta yksin. 

Viimeinen keikka soitettiin vuonna 1969 Savile Row'lla, Apple Musicin katolla.