tiistai 24. syyskuuta 2013

B-puolia Arctic Monkeysilta

Olen ehkä vähän myöhässä, mutta tässäpä on Arctic Monkeysilta pari loppukesästä julkaistua B-puolta. Luultavasti en ole ainoa, jolta nämä ovat menneet ohi.

Kaksi viikkoa sitten ilmestynyt viides studioalbumi AM on käsittämättömän hyvä. Soundeissa on selvä amerikkalainen kaiku, ja välillä voisi kuvitella, että Justin Timberlake on ollut osallisena biisien kirjoituksessa. Tällainen jännä ajatus tuli mieleen albumia kuunnellessani.




maanantai 23. syyskuuta 2013

Biisi: Jake Bugg - What Doesn't Kill You

Jake Buggin debyyttialbumi julkaistiin alle vuosi sitten, mutta tässä on jo kakkosalbumin ensimmäinen sinkku What Doesn't Kill You. 18.11. ilmestyvää levyä  äänitettiin Rick Rubinin Malibun-studiolla, jonka mukaan albumi saikin nimekseen Shangri La. Bugg kertoi tänään BBC:n Zane Lowelle, että paikassa onnistui unohtamaan koko muun sivilisaation.

Buggilla on täytynyt olla melkoinen flow biisien kirjoittamisessa, koska hän on ollut kiertueella jo vuoden. Toisaalta Bugg kertoi Lowelle, että matkustaessa hän koki niin outoja asioita, että niistä oli pakko kirjoittaa.

Ytimekäs biisi, jota ei ole ainakaan pituudella pilattu. Tavallaan What Doesn't Kill You on samanlainen rokimpi avaus kuin debyyttialbumin ensisingle Lightning Bolt. Vähän punkrock-henkinen intro ja tarttuva kertsi, eihän tässä malta odottaa marraskuuta!


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Monsters of Pop -jälkifiilikset


Lopun ajan mies


























Jo neljättä Tampere-syksyäni ilostutti taas Monsters of Pop. Festivaali oli ensimmäisiä ilonaiheitani muutettuani kaupunkiin, ja mukavan ajankohdan ja hyvän ohjelmiston ansiosta se on sitä edelleen. MOPissa myös yhdistyvät omat suosikkikeikkapaikkani eli Telakka ja Klubi.

Tänä vuonna ohjelmisto oli erityisen hyvä, koska en ollut nähnyt mitään yhtyettä livenä aiemmin. Vaikka yleistunnelma oli hyvä, muutama keikka jäi erityisen vahvasti mieleen.

Festivaalin Telakalla torstaina aloittanut Lopun ajan mies olisi voinut aivan hyvin soittaa myöhemminkin, koska nyt iso osa Telakan yleisöstä missasi loistavan yhtyeen. Harvoin mies- ja naisääni täydentävät toisiaan niin hienosti kuin tässä bändissä. Lauluharmoniatkin ovat omaa luokkaansa.

Illan toinen kohokohta oli Muuan mies. Jos Jyväskylä pursuisi tuollaisia bändejä, muuttaisin sinne heti! Vaikka Samae Koskista on usein nimitetty Suomen sympaattisimmaksi artistiksi, olisin itse ainakin tarjoamassa tätä nimitystä nyt Muuan mies -bändille. Kaikilla näytti olevan niin hauskaa ja sen takia kaikilla myös oli hauskaa! Toki kaiken iloisuuden ja positiivisuuden voi tulkita ärsyttäväksi ja tekopyhäksi, mutta haluaisin kieltää sellaisen asenteen etenkin Muuan miehen kohdalla. Syyskuussa julkaistavan uuden albuminkin nimi on Olen iloinen - ihanaa!

YAST 
Perjantaina Telakan päätähtenä esiintyi ruotsalainen YAST, jonka Stupid-kappale on söpöintä kuulemaani musiikkia vähään aikaan. Bändillä oli hieman kitarateknisiä ongelmia, mutta eivät ne ainakaan minua häirinneet. Kyllä ne ruotsalaiset vain ovat ihania.

Sydän, sydämen keikalla lavalla nähtiin myös hirvi
































Vaikka Minä ja Ville Ahosen peruuntuminen oli kurjaa, olen ehdottomasti sitä mieltä, että loppupeleissä se oli onnenpotku. Satuin esimerkiksi törmäämään Klubilla joensuulaiseen tuttuun, joka oli kavereidensa kanssa ajanut varta vasten MVA:ta tuuraamaan palkattua Sydän, sydäntä katsomaan. Eivät he olisi ajaneet Joensuusta Tampereelle Minä ja Ville Ahosen takia. Yksi joensuulaisita pääsikin heti keikan alussa lavalle soittamaan bassoa.

Yleissivistyksessäni oli siis ennen perjantaita Sydän, sydämen muotoinen aukko.  En tiennyt mitä odottaa, joten kaikki tuli täytenä yllätyksenä. Mutta juuri yllätyksellisyyshän on yksi hyvän keikan kriteereistä.

Jollain absurdilla tavalla minusta tuntui lähes luonnolliselta, että Tomi Flyckt epäonnistui crowdsurffauksessaan päätyen naamalleen Klubin lattialle. Ja että lavalle tuli jossain vaiheessa hirvensarvipäinen mies, ja että keikka päättyi parturisessioon. Lavalla tapahtui niin paljon omituisia asioita, ja paljasta pintaa oli kuin Rihannan keikalla, mutta kaikkia niitä osasia tarvittiin, jotta keikasta .

En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Monsters of Pop 2013 oli osoitus siitä, että paras tapa tutustua uusiin bändeihin on nähdä ne ensin livenä. Keikka paljastaa, millainen bändi kyseessä on, ja mihin he pystyvät. Tämän takia en ole ikinä ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset eivät halua nähdä kuuntelemiaan bändejä livenä.

Mutta onneksi meitä keikoilla kävijöitä on vielä, ja onneksi Monsters of Pop on taas vuoden päästä.