Biisi: Joel Harries - For Years

Kuva: Kait Mordey

Kuuntelin Joel Harriesin For Yearsin monta kertaa ennen kuin tajusin, että tämä on hienointa kuulemaani uutta musiikkia moneen viikkoon. Jäin ehkä miettimään liikaa, mitä tästä tulee mieleen. Se häiritsi, koska yritin tavoittaa jotain tiettyä tunnetta tai hetkeä, johon tunsin tämän biisin tunnelman selkeästi johdattavan. Ehkä se hetki onkin vielä edessä päin.

Joka tapauksessa kappale tuntui niin tutulta, ihan kuin olisin kuunnellut sitä jo monta vuotta. Hämmentyminen johtui varmaan siitä. Mutta onneksi minun ja For Yearsin tiet kohtasivat tänään.

Harriesin musiikille lähin vertailukohde taitaa tällä hetkellä olla Bon Iver. For Yearsista jää päällimmäisenä muisto Harriesin uskomattomasta äänestä, jossa on jotain ben gibbardmaista tulkintaa. Kappale on vähäeleinen mutta voimakas. Sovitus tukee laulua saumattomast ja kitara, rummut ja basso täydentävät toisiaan niin hyvin, että ne ovat melkein sulautuneet yhteen.

Kesti monta kuuntelua ennen kuin tajusin edes, kuinka lyhyt kappale oikeasti on: alle kolme minuuttia. Biisin kevyt ja leijuva tunnelma kai huijaisivat aivoni jatkamaan kappaleen soittamista vielä laulun jo loputtua. Tähän kappaleeseen uppoaa, se vie mukanaan.

Ja sitten vielä ne lyriikat: tiivistä, yksinkertaista, osuvaa. 

You said:
Love, I'm tired of this, I feel so ashamed of you
'Cause we haven't been in love for years
every song that you sang, is a lie.

Harries on kotoisin Northamptonista, mutta asunee nykyään Lontoossa. Oman sooloprojektin lisäksi Harries soittaa kolmessa bändissä ja säveltää musiikkia koreografeille ja teatteriryhmille. Kyseessä on siis varsin tuottelias ja monipuolinen artisti. Kaiken lisäksi Harriesin yhtyeet soittavat jotain ihan muuta verrattuna hänen eteeriseen soolomateriaaliinsa. Esimerkiksi 72 % Morrisseyn musiikkiin voi tutustua täällä.

Harries on julkaissut kaksi sooloalbumia ja kaksi ep:tä. For Years on ollut kuunneltavana pari viikkoa. Kolmas albumi on alustavien tietojen mukaan nimeltään Hellish Rooms ja julkaistaneen vielä tänä vuonna.

Harriesin aiempaa tuotantoa voi kuunnella täällä.

Bändiesittelyssä: Boho Dancer

Kuva: PR-Foto

Tanskalainen trio Boho Dancer julkaisi debyyttialbuminsa Gemini keväällä, mutta yhtyeen ajat ovat juuri nyt vielä jännittävämmät: albumi julkaistaan 2.9. myös Briteissä ja sitä seuraa pieni kiertue saarivaltiossa. 

Boho Dancerin musiikki on täynnä surullisia, herkkiä ja kaihoisia melodioita. Folkpoppia melko skandinaavisella otteella ja paikoittain ripauksella indierockia. Yhtye itse kutsuukin musiikkiaan skandifolkiksi.

Laulaja Ida Wenøe on tarinankertoja. Hänen äänensä on väkevä ja siinä on tarvittavaa särmää, jotta Boho Dancer erottuu erokseen folkpopbändien merestä. Kyllä tässä tunnelmassa on paikoin jotain samaa kuin First Aid Kitin riipaisevimmissa melodioissa.

Wenøe alkoi kirjoittaa kappaleita jo nuorena nähtyään Patti Smithin keikan. Hän käyttää laulunkirjoitusta terapiana ja aiheetkin ovat sen mukaiset, usein hieman synkät.

Kuuntele koko albumi täältä.

Biisi: Desperate Journalist - Wait

Kuva täältä.

Desperate Journalist on ottanut hauskan nimensä The Curen biisistä. Yhtyeen ajoittain hyvinkin vimmainen indierock/postpunk saattaa miellyttää esimerkiksi Savagesin ja Joy Divisionin ystäviä.

Wait on lontoolaisen yhtyeen kesäkuussa julkaistun Cristina-ep:n päätösbiisi ja suosikkini noista neljästä kappaleesta, vaikka ep:llä ei olekaan yhtään heikkoa lenkkiä. Bassoriffin koukuttavuuden takia kappale on yksinkertaisesti pakko kuunnella loppuun. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen kunnolla mukaan tulevat kitarat nostavat kappaleen kiehtovuutta entisestään. Jo Bevanin tulkinnassa on voimaa, draamaa ja aggressiivisuutta, mitä ilman tällainen musiikki ei toimisi. 

Yhtye on ollut kasassa käsittääkseni vain alle vuoden. Brittimusiikkia tarkasti seuraavana voisin ennustaa, että Desperate Journalist on vielä joskus NME:n kannessa.

Kuuntele koko Cristina-ep täällä.

EP: Dr Vitamin - Mountain

Hyvin erikoisesti nimetty Dr. Vitamin julkaisi uuden Mountain-ep:n kuukausi sitten.

Louisvilleläisen kvartetin musiikki on amerikkalaissävyistä indierockia tarttuvilla melodioilla ja pienellä folktwistillä. Soundi on hioutunut ja selkeytynyt parin vuoden takaisesta On a Curve -debyyttialbumista, ja ep:n aloittava Whites of Your Eyes herättää mielenkiinnon heti. Nyanssejakin on löydetty!

Yhtyeeltä oli myös erittäin hyvä päätös antaa poikien olla hiljaa ja soittaa ja päästää ainoastaan Jenni Cochran ääneen - se tekee musiikista täyteliästä.

Mountain-ep:n voi kuunnella kokonaisuudessaan alta. 

EP: Magenta Skycode - We Will Be Warm

Tätä on odotettu! Magenta Skycode julkaisi uutta musiikkia kolmen vuoden tauon jälkeen, vieläpä Jori Sjöroosin hääpäivänä. Aika romanttista, ja se kuuluu. Neljä kappaletta sisältävän ep:n soundista tuleekin ensimmäisenä mieleen onnellisuus. Sellaiset hetket, kun osaa nauttia juuri siitä hetkestä eikä mieti mitään muuta.

We Will Be Warm ja Gee menevät oitis omiin Magenta Skycode -suosikkeihini. Ep:n päättävästä kappaleesta Tresure We Harbourista on myös tehty video, jonka voi katsella täällä.

Toivottavasti ep enteilee kokonaista albumia ja keikkoja joskus lähitulevaisuudessa.

Okei, kuunnelkaa itse, koska minä olen niin onnellinen näistä neljästä kappaleesta ja osaan vain toistella "ihanaa!" ja hymyillä.

Biisi: Pariisin kevät - Odotus

Pariisin kevät on lähes ainoa kaupallisten radiokanavien puhki soittama bändi, jota minäkin rakastan. Pariisin kevättä kuuntelevat sekä ne, jotka vannovat The Voicen nimeen ja ne, jotka eivät kanavalle koskaan käännä. Ajatus lämmittää.

Pariisin kevät on ollut todella erikoinen yhtye heti ensimmäisestä keikasta alkaen. Ilosaarirock-esiintyminen vuonna 2010 oli yksi mieleenpainuvimmista festarikokemuksistani. Koska en juuri kuuntele radiota ja suhtaudun aina vähän ennakkoluuloisesti kaikkien hehkuttamiin yhtyeisiin, en ollut kuunnellut bändiä ollenkaan - ja pääsin yllättymään.

Mitä näin: 10 000 ihmistä laulaa kappaleita mukana aivan kuin olisivat kuulleet ne sata kertaa livenä. Todella mykistävä hetki. Tuijotin keikan suu auki ja yritin käsittää, mitä juuri nyt tapahtuu. Bändin taival ei voisi varmasti paremmin alkaa.

Sen jälkeen Pariisin kevään meno on jatkunut voitokkaana. Levyt ovat tasaisia kokonaisuuksia, joilla on riittävästi helmiä keikoilla soitettavaksi ja lopputuloksena on mielettömiä ja hyvin hikisiä keikkoja, joilla ihmiset hyppivät ja tanssivat ja laulavat mukana. Pariisin kevään musiikin tekee niin persoonalliseksi Arto Tuunelan ääni ja melodiat. En ole vieläkään keksinyt, mihin yhtyeeseen Pariisin kevättä voisi verrata enkä varmasti keksikään. Se on aikamoinen saavutus.

Mitä mieltä olen sitten Odotuksesta? En usko, että vannoutuneimmat fanit ovat pettyneitä. Melodia on etenkin kertosäkeessä hieman klassisempi ja selvästi kappaleen heikoin kohta, mutta säkeistön melodiasta pidän koko ajan enemmän. Kappaleessa ei ole samanlaista letkeyttä ja tietynlaista groovea mitä Pariisin keväältä on totuttu kuulemaan. Melodia, sovitukset ja soundit ovat suoraviivaisemmat. Jo intron kitarariffi kertoo, ettei Odotus ole samasta puusta sävelletty kuin aiemmat ensisinglet. Toisaalta kappale meinattiin jättää pois koko albumilta, joten siitä ei varmaan voi vetää mitään johtopäätöksiä levyn suhteen.

Pariisin kevään musiikki on pysynyt vuosien mittaan pääpiirteittäin hyvin samanlaisena. Levyt eivät eroa toisistaan mitenkään dramaattisesti, mutta siltikään ei tunnu siltä, että Arto Tuunela toistaisi itseään levy levyn perään. Olen hieman hämmentynyt.

Pariisin kevään neljäs albumi Jossain on tie ulos julkaistaan 13.9. Ostinkin jo lipun Tavastian levynjulkkareihin. Siellä nähdään.

Kaksi tajunnanräjäyttäjää ja yksi pieni pettymys eli Neil Young, Flow ja Ismo

Yhdellä sanalla ilmaistuna viime viikko oli musiikillisesti käsittämätön. Viikko oli täynnä huikeita (ja vähemmän huikeita) musiikkielämyksiä enkä tiedä, miten olen pystynyt jatkamaan elämääni.

Maanantaina Neil Young jakoi mielipiteitä. Valitettavasti kuuluin niihin, jotka eivät niille kymmenen minuutin kitarasooloille lämmenneet. Yksi syy oli kylläkin järjestelyissä. Olen ihan normaalipituinen ihminen, mutta näin yhtyeestä vain pari vilausta. Screenit olivat onnettoman pienet ja kiistämättä aivan liian alhaalla. Neil Young & Crazy Horsen kohdalla olisi ollut äärettömän tärkeää nähdä keikka, koska yhtyeen lavakemia on legendaarista.

Kaisaniemessä ei myöskään voinut viettää rentoa iltaa vaikka viltillä istuskellen, vaan järjestysmiehet ajoivat kuuntelijat seisomaan jo kuuden aikoihin J. Karjalaisen (jonka comeback-keikat eivät myöskään ole juuri lämmittäneet mieltäni) aloittaessa.

Aurinko paistoi aivan kammottavasti. Porukka ryyppäsi ja vessajono oli järjetön. Kun olet kuudesta asti seisonut, ei yhdeksältä enää hymyilytä. Lähdinkin pois kesken kaiken, mutta kuulemma missasin lopulta vain 20 minuuttia enkä mitään olennaista, onneksi. Edessämme seisonut humalainen pariskuntakin riitautui keikan loppuvaiheessa, vaikka koko illan he olivat olleet niin pusipusi!

Huhujen mukaan kiertue olisi ollut Youngin viimeinen Euroopan kiertue, joten vähän jäi harmittamaan, ettei kokemus ollut kovin hurmoksellinen. Mutta toisaalta: Helsingin-keikka oli lopulta koko kiertueen viimeinen, koska jonkin onnettomuuden takia kaikki sen jälkeiset keikat piti perua. Kova isku Way Out Westille, joka joutui tiedottamaan peruuntumisesta vain muutama tunti ennen oletettua soittoaikaa.

Flow'hun minulla oli kolmen päivän ranneke. Olen ollut festareilla viimeksi vuonna 2011 ja aluehan oli laajentunut, lavoja oli tullut lisää ja järjestelyt parantuneet huomattavasti! Festivaalialue on nyt ihan maksimikokoinen. Heineken O.S.S. -lavan olisin myös siirtänyt jonnekin muualle tai jättänyt kokonaan pois, koska lavan edessä oleva yleisö tukki kulkuväylän aina ihan täysin. Pääesiintyjien jälkeen ulospääsy oli myös työn ja tuskan takana, mutta vuoden 2011 kaltaisiin ruuhkiin en törmännyt! Hyvä!

Minulle oleellisimmat bändit olivat Rubik ja Nick Cave and the Bad Seeds. Rubikin keikalla soundit olivat ainakin omiin korviini vähän pielessä, kun laulusta ei meinannut saada selvää. Bändiltä oli aika rohkea veto soittaa lähes pelkästään uusia kappaleita päälavalla kello 19. Niistä kaavuista tykkäsin! Aika veikeää.

Olin kuullut suurimman osan uusista biiseistä, mutta yleisöstä kyllä huomasi, että kaksi Solarin biisiä, World Around You ja Laws of Gravity, aiheuttivat helpottuneen reaktion. Uusien biisien kuunteleminen festareilla on aina aika haastavaa. Ehkä pienempi lava tai teltta olisi ollut tällä kertaa parempi ratkaisu.

Balloon Stagella oli myös harvinaisen hyviä keikkoja. Sen lavan ongelma oli mitoitus, koska esimerkiksi suosikkikeikkoihini lukeutuneita Aino Vennaa ja maagista Woodsia olisi halunnut tulla katsomaan paljon useampi kuin istumaan mahtui.

Viime aikoina on kuulunut huolestuttavia uutisia Suvilahden kohtalosta (täällä ja täällä). Toivon todella, että Helsingin kaupunki ajattelisi kaupunkisuunnittelussaan myös kulttuuria ja mielestäni Flow on jo erinomaisesti oikeuttanut olemassaolonsa ja lunastanut paikkansa Suomen festarikentällä. Sen imago on yhtä vahvasti Suvilahteen sidottu kuin Ilosaaren imago on Laulurinteellä. Suvilahti on aivan uniikki paikka ja Flow'n tekijät luovat siitä joka vuosi jonkinlaisen musiikinrakastajan satumaan. Onhan Laulurinteellekin suunniteltu jos jonkinmoista kylpylää, mutta onneksi nämä suunnitelmat ovat kariutuneet.

Nick Cavella oli selkeät suunnitelmat lauantai-illan varalle: räjäyttää kaikkien Suvilahden ihmisten tajunta. Työkaverini totesi, ettei varmaan tule enää ikinä näkemään yhtä hyvää keikkaa.

Se intensiteetti, jonka Cave yhtyeineen onnistui säilyttämään koko keikan ajan. Se vaarallisuutta tihkuva tunnelma. Ne bassokuviot, ne kakofoniat. Se yleisökontakti! Vaikka Cave tuntui viettävän puolet keikasta eturivin ilona, se ei särkenyt tunnelmaa ollenkaan. Tässä tapauksessa screenitkin toimivat niille, jotka eivät Cavea nähneet. Olin huumaantunut joka kerta, kun näin Caven eturivin yllä, nojaten jonkun käteen, katsoen tiiviisti ja tarkoittaen jokaista laulamaansa sanaa.

Ehkä yllättävintä oli se, miten hyvin uuden Push the Sky Away -albumin biisit sulautuivat osaksi vanhempia ja aggressiivisempia kappaleita. Tunnelma säilyi rikkumattomana. Caven lavaesiintyminen on niin ainutlaatuista ja täysin hetken hurmosta kaikkine sätkymisineen, että sitä on todella vaikea kuvailla.

Nick Caven jälkeen tuntui siltä, ettei mikään enää tunnu miltään. Olin väärässä. Sunnuntai-iltana olin Ismo Alangon livelevyn äänityksissä studiolla. Kolme tuntia Ismon parhaita biisejä, 40 ihmistä yleisössä, järjetön energia ja tunnelma. Hiki. Siitä ehkä myöhemmin lisää - viimeistään lokakuussa, kun livelevy julkaistaan juhlajulkaisun yhteydessä. Siellä minäkin laulan ja taputan.