Minä + Arctic Monkeys + The National + Tom Odell + Berliini = JES! TOTTA!

Alex Turner rokkaa Coachellassa 2012. Kuva täältä.

Keikkalippupäivät ovat päiviä parhaasta päästä, joten perjantai olikin melkoinen päivä. Tiedossa on siis (taas) Berliinin-keikkamatka marraskuussa. Peräkkäisille päiville nimittäin sattui sellainen keikkaputki, ettei mitään rajaa!

Ensimmäisenä minua itkettää The National. Seuraavana päivänä itken korkeintaan onnesta, mutta muuten vain hikoilen järjettömästi, kun hypin ja pompin Arctic Monkeysin (The Strypes lämppää!!) tahtiin ja kolmantena päivänä viimeisetkin järjen hivenet vie Tom Odell.

Arctic Monkeys on ollut minulle sellainen bändi, joka on pakko päästä näkemään. Pakko. Debyyttialbumi julkaistiin 2006, joten olen kärkkynyt mahdollisuutta seitsemän vuotta. Lähdin Britteihin vaihtoonkin Arctic Monkeysin takia, mutta hepä viettivät sen kevään jenkeissä. Oli siellä paljon muutakin tekemistä kuin Alex Turnerin perässä kiertäminen, mutta harmittihan se. Olen pitänyt säästötilillä Arctic Monkeys -rahaa ihan tämän takia: näistäkin Saksan-keikoista ilmoitettiin päivää ennen lippujen tulemista myyntiin.

Ja koska olen menossa The Nationalin Suomen-keikalle, näen bändin livenä kahdesti viiden päivän sisään. Liikaa? Ei varmasti! Berliinissä minulla on istumapaikka ja jäähallissa seison, joten siinäkin on eronsa. Itse asiassa olen tästä nyt to-del-la innoissani!

Tom Odell on näistä kolmesta uusin rakkaus, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän rakasta. Aion laulaa sydämeni pohjasta mukana jokaisessa kappaleessa ja ehkä vähän itkeä onnesta. 

Lippujen hinnat eivät päätä huimanneet. Arctic Monkeys kustansi 40 euroa, The National vaivaiset 36 (vertaa Suomen-keikan hintoihin) ja Tom Odell 22. Tosin jostain kumman syystä lippuja ei saanut pdf:nä, joten maksoin 20 euroa pelkkiä toimituskuluja... Se tuntui pahalta.

Pari päivää käteni vain tärisivät enkä vieläkään ihan tajua, mitä tuli tehtyä ja mitä tulen näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Sanonpahan vain, että jos saan näin hyvän olon jo pelkän marraskuun ajattelemisesta, matkustelu keikkojen perässä on täysin oikea peruste.

Voisin kuitenkin keskittyä nyt viikon Patti Smithiin, Tampere-talon konsertti on aivan pian.

Franz Ferdinandilta kaksi uutta singleä

Skottibändi Franz Ferdinand on valmistellut paluuta uuden levyn kera jo hetken. Nyt saamme kuitenkn konkreettista esimakua kahden uuden singlen muodossa.  

Right Thoughts, Right Words, Right Action, yhtyeen neljäs pitkäsoitto, julkaistaan 27.8. Kyllähän tämä ihan Franz Ferdinandilta kuulostaa, suorahko rock on vain vaihtunut letkeämpään menoon.

Päivän albumi: Tom Odell - Long Way Down

Muistaako joku vielä Tom Odellin, brittipojan, joka pisti pääni sekaisin talvella?

Vähän pelkäsin Odellin vasta ilmestyneen debyyttialbumi Long Way Down kuuntelua. Pelkäsin, että levyllä olisi vain kaksi hyvää kappaletta: mielettömät sinkut Another Love ja Can't Pretend, ja että hän jäisikin vain tähdenlennoksi. Kun odotukset ovat liian korkealla, pettymys tulee helpommin. Se olisi ollut kova kolaus, koska olen todellakin ennustanut artistille loistavaa tulevaisuutta. Vetoa en lyönyt kuin itseni kanssa.

Mutta pelkäsin aivan turhaan! Long Way Down on Grow Old With Mestä asti taitavasti tehty albumi, jossa on monia muitakin kohokohtia kuin jo mainitsemani sinkut. Todella pahaa addiktiota aiheuttavat myös I Know, Storms ja uusi sinkku, Sirens. Koukuttavia melodioita ja pianoriffejä on lähes joka kappaleessa.

Odellin ääni brittiaksentteineen viehättää minua poikkeuksellisen paljon. Hän ei ole erityisen taitava laulaja ja hänen äänensä on soundiltaan vähän yksitoikkoinen, mutta siinä on tunnetta, joka monilta puuttuu. Hän todella tulkitsee kappaleensa. Long Way Down on antanut minulle hurjasti iloa tässä viime päivinä. Jos albumi alkaa sellaisella hyvän mielen nostatusbiisillä kuin Grow Old With Me, ei voi kuin hymyillä.

En yleensä välitä pianomusiikista, koska pidän enemmän kitarasta, mutta on ihana huomata, että myös pianovetoinen musiikki voi saada minut sydämeni hakkaamaan ylikierroksilla. Kappaleet ovat intensiivisiä, minkä puuttuminen on pianovetoisessa musiikissa usein ongelmana. Se ei mene yhtä syvälle ja jää usein pelkäksi pimputteluksi. Odellin ääni tuo myös hyvän kontrastin pianolle, koska pianisteilla on yleensä aliciakeysmainen upea ja täyteläinen ääni, jota osataan käyttää yhtä hyvin kuin soitintakin.

Odell on tervetullutta vaihtelua kitarapainotteiselle brittimusiikkikentälle. Rakkauslaulujakaan ei voi koskaan olla liikaa, eihän.

Long Way Downin voit kuunnella täältä.

Ja hei! Rakas Tomppa, tällä hetkellä näyttää siltä, että voimme myös sopia treffit vielä tämän vuoden puolelle.

Arctic Monkeysilta uusi albumi syyskuussa

Hei vaan, voisin yrittää herätellä blogia henkiin. Kevät oli kiireinen lähinnä opiskelujen vuoksi, ja nyt olen jo ehtinyt muuttaa ja aloittaa kesätyöt. Musiikki on kuitenkin ollut mielessä koko ajan. Olen muun muassa käynyt elämäni ensimmäisessä Provinssirockissa, missä Damon Albarn ja kumppanit vetäisivät jalat altani. Aivan käsittämätön keikka!

Päivän, ja ehkä koko viikon, uutinen on tietenkin Arctic Monkeysin tiedote viidennestä albumista. AM julkaistaan 9. syyskuuta, ja siltä annettiin jo ennakkokuunteluun loistava Do I Wanna Know -single. Mielestäni kappaleella mennään vähän Humbug-tunnelmiin, mikä passaa minulle, koska se sattuu olemaan suosikkialbumini Arctic Monkeysilta. Albumin nimekkäisiin vierailijoihin kuuluvat muun muassa Queens of the Stone Agen laulaja Josh Homme, The Coralin Bill Ryder-Jones ja runoilija John Cooper Clarken tekstiä on mukana yhdellä kappaleella.

Ja tiedättehän, mitä uusi albumi merkitsee: kiertuetta. 

Olen ollut jo pari vuotta jatkuvassa valmiustilassa, että voin ostaa keikkaliput hyvin nopealla varoitusajalla johonkin päin Eurooppaa. Arctic Monkeysin näkeminen livenä on ollut haaveeni jo seitsemän vuotta, joten syksy 2013 saa luvan olla vihdoin se aika, jolloin voin kirjoittaa kalenteriini "treffit Alex Turnerin kanssa". Pitäkää peukkuja pystyssä.