torstai 28. maaliskuuta 2013

Noah and the Whale - There Will Come a Time ja Laura Marling - Where Can I Go

Brittiläinen folkahtavaa indietä soittava Noah and the Whale julkaisi juuri ensimmäisen singlen 6.5. ilmestyvältä neljänneltä pitkäsoitoltaan Heart of Nowhere. En koskaan lämmennyt edelliselle levylle niin paljon, mutta tässä There Will Come a Timessa on ihan uudenlaista asennetta - pidän!

Tutustuin yhtyeeseen joskus vuosia sitten The First Days of Spring -albumin myötä. Sanoitukset ovat aivan hämmentävän suorat ja käsittelevät vain ja ainoastaan laulaja Charlie Finkin eroa singer-songwriter Laura Marlingista. Klassikko, sanoisin. Näin yhtyeen livenä pari päivää vajaa vuosi sitten syntymäpäivänäni Manchesterissa enkä olisi voinut toivoa parempaa päätöstä juhlapäivälle.



Laura Marlingista tuli mieleeni, että hänkin julkaisi juuri Where Can I Go -nimisen ensisinglen toukokuun lopussa ilmestyvältä Once I Was an Eagle -albumilta. Kaunis kappale, taattua Laura Marling -laatua. Olin Laura Marlinginkin keikalla viime keväänä, ja vaikka tyttö soittaa ja laulaa täysin ilmeettömänä, se on silti ihan uskomattoman koskettavaa.


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Päivän albumi: Samae Koskinen - Hyvä päivä

Hei! Pahoittelut hiljaisuudesta! Olin kaksi viikkoa kestävällä musiikillisella eurotripillä enkä halunnut päivittää blogia kännykän kautta (tai siis menetin hermot kosketusnäytön kanssa ja kuvien lataaminen takkuili, ja menetin hermot uudestaan). Mahtavasta reissusta ja keikoista ja David Hasselhoffista lisää myöhemmin, koska nyt haluan sanoa pari sanaa kevään keväisimmästä levystä.

Olen vakuuttunut siitä, että jos päivän aloittaa Samae Koskisen Hyvä päivä -albumia kuunnellen päivästä oikeasti tulee hyvä. Onnellisuus on monesti kiinni omista vinoutuneista ajatusmalleista, mitä Samaekin yrittää albumillaan takoa kuuntelijan päähän. Jos ajattelet, että kaikki menee päin helvettiä, niin luultavasti et edes huomaa kaikkia ihania pieniä asioita ympärilläsi keskittyessäsi ärsyyntymään kaikesta. Ja vaikka ajattelisit itsestäsi negatiiviseen sävyyn, näkevät muut sinut todennäköisesti aivan toisella tavalla, niin kuin Hullu nainen -kappaleen kertosäkeessä todetaan: oot mulle kokonainen, vaikka palasina mielestäsi oot.
 
Kavereideni kommentit albumista ovat olleet vain ylistäviä: pakahduttava, laittaa hymyilemään. Se tekee saman minullekin. Samaen tekstit todistavat jälleen äidinkielen voiman, koska eivät tällaiset sanoitukset saisi samanlaista hymyä satunnaisen radiokuuntelijan huulille, jos Samae kirjoittaisi englanniksi. Suoruus ja kaartelemattomuus ovat Samaen valtteja eikä teksteillä ole niin paljon tulkinnan varaa kuin vaikka Olavi Uusivirran teksteissä, mutta tarvitseeko sitä edes olla? Jarkko Martikainen sanoi kerran, että miksi ihmeessä kirjoittaisit vaikeasti ymmärrettäviä tekstejä, koska eikö tarkoituksena ole, että sanoma menee perille? Niinpä.

Samaen sanomahan on se, että elämästä pitää nauttia ja on todella OK olla onnellinen. Ei hän pelkästä auringonpaisteesta laula, vaan käsittelee myös raskaita asioita, niitä hetkiä, kun aurinkoa ei ole näkynyt aikoihin. Mutta Samaella on taito ja uskallus löytää vaikeistakin asioista hyvä puoli. Elämä ei lopu eroon, muiden ihmisten mielipiteet eivät määritä sinua loppuelämäsi ajan, talven jälkeen tulee kesä. Elämä on sarja ylä- ja alamäkiä, mutta ne kaikki kuuluvat elämään ja rikastuttavat sitä - vastoinkäymisiäkin pitää vain osata katsoa oikeasta näkökulmasta.
Kaikki on tarpeellista, tulee kokemusta eikä mennyt enää palaa.
Ikävä on albumin surullisin kappale, mutta siinäkin on toivon pilke. Kertoja pohtii, mitä kaikkea olisi tehnyt erilailla ja että antaisi mitä vain, jos saisi nähdä hänet uudestaan - luultavasti pyytääkseen anteeksi. Itse ymmärrän sen niin, että vaikka kertoja ei ainakaan laulun aikana saa toivettaan toteen, on hän sentään oppinut jotain ja viisastuminen on aina hyvä asia. Toisin kuin usein suomalaisessa musiikissa laulun kertoja ei kuitenkaan jää vellomaan tähän tunteeseen ylenpalttisesti. Olit kaikki taas käsittelee ilmeisesti aika hankalasti päättynyttä parisuhdetta, mutta koska kertoja toteaa ei kaikkee voi kestää kuulija ymmärtää, että nykytilanne on kuitenkin parempi.

Ja onko kukaan kuullut kauniimpaa kappaletta ystävyydestä kuin Läski mulkku? Niinhän se menee, että tosiystävän kanssa pitkänkin tauon jälkeen tuntuu siltä, että voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Näihin teksteihin on helppo samaistua.

Olen tähän mennessä ylistänyt lähinnä sanoituksia, mutta täydelliseen albumiin tarvitaan myös loistavat sävellykset ja sovitukset. Levyn melodiat ovat hyvin samaemaisia (tiedät, mitä tarkoitan, jos olet kuunnellut Samaen muutkin albumit), sellaisia suoria ja nostattavia. Jousikvartetti tuo hienon lisän sovituksiin. Toisin sanoen kaikki toimii ihan pirun hyvin. Suosikkikappaleita on vaikea nimetä, mutta Hyvä päivä saa minut aivan mielettömän hyvälle tuulelle, Tuu esiin aurinko on yksi Samaen kauneimmista sävellyksistä koskaan, Ikävän riffi on erittäin koukuttava ja Mies jonka päässä pyörii kuolema pistää todella ajattelemaan.

Hyvä päivä on ehdottomasti Samae Koskisen paras sooloalbumi. Se on monipuolinen, mutta yhtenäinen ja sillä on kantava teema, joka ei ole hetkeäkään liian siirappinen tai epäuskottava. Samae on uskomattoman uskottava. Tässä maassa ei varmasti ole helppoa tehdä tällaista musiikkia ja kirjoittaa tällaisia tekstejä. Samae Koskinen on siis rehellisyytensä puolesta erittäin suomalainen, mutta toisaalta sanoitusten positiivisuus ja ilo aiheuttavaa kiinnostavan ristiriidan. Levyn kuunneltuaan olo on niin elämänmyönteinen, ettei sitä meinaa uskoa. Samae todella osaa vakuuttaa, että kaikki menee vielä ihan hyvin.

Muistetaanhan, että jonkun toisen onnellisuus ei ole minulta pois, joten mikset sanoisi heti aamulla: tänään on hyvä päivä.

Unohda siis elämäntaidon oppaat ja kuuntele Samae Koskisen Hyvä päivä täältä




perjantai 8. maaliskuuta 2013

Husky Rescue - Tree House

Husky Rescuelta ilmestyy The Long Lost Friend -pitkäsoitto 5. huhtikuuta. Soundcloudiin oli toissapäivänä lisätty uusi kappalekin, joten jaetaanpa se tässä samalla. Yhtyeessä on tapahtunut muutoksia moneenkin suuntaan, joista suurin on laulajan vaihtuminen reilu vuosi sitten. Ruotsalaisen Johanna Kalénin ääni ja laulutapa muistuttaa paljon alkuperäisen laulajan Reeta-Leena Vestmanin tyyliä, joten musiikillisesti muutos ei ole kovinkaan dramaattinen ainakaan kuuntelijan korvaan. Kalénin lisäksi yhtyeessä soittaa tätä nykyä Antony Bentley ja kaikkea vie eteenpäin edelleen Marko Nyberg.

Iloa pursuava Tree House on selkeästi uudenlaista Husky Rescueta. Ensimmäisten levyjen pehmeän soljuvasta unipopista on siirrytty läsnäolevampaan, elektronisempaan ja tanssittavampaan suuntaan. Itselläni kesti hetken aikaa totutella tähän, mutta parin kuuntelukerran jälkeen olenkin jo kiintynyt Tree Houseen aika tavalla. Viime vuonna julkaistun Deep Forest Green -EP:n voi kuunnella täällä.


torstai 7. maaliskuuta 2013

She & Him - Never Wanted Your Love

Amerikan länsirannikolta kotoisin oleva She & Him, eli Zooey Deschanel ja M. Ward, julkaisi juuri kolmannen albuminsa ensimmäisen singlen Never Wanted Your Love. Volume 3 ilmestyy Euroopassa 13.5.

Kappale ei ennusta suurta muutosta yhtyeen soundissa, vaan jatkaa duolle ominaista duurivoittoista ja kevyttä indiepopia/-folkia, jonka pääosassa on Deschanelin kaunis alttoääni.


Bändiesittelyssä: The Strypes

Irlantilaisbändi The Strypes on puhuttanut Irlantia ja Brittejä jo vajaan vuoden. Syy ei ole pelkästään hyvä musiikki, vaan osittain myös ikä. Yhtyeen jäsenten keski-ikä on 15 vuotta. 

Bändi perustettiin Irlannin Cavanissa vuonna 2011 basisti Pete O'Hanlonin mukaan siksi, kun hän ei ollut yhtään taitava urheilussa. Hän päätti kokeilla musiikkia ja huomasi olevansa siinä ihan hyvä. Debyytti-EP Young, Gifted & Blue julkaistiin huhtikuussa 2012, minkä seurauksena he tekivät sopimuksen Sir Elton Johnin Rocket Music Managementin kanssa, ja joulukuussa allekirjoitettiin levytyssopimus Mercury Recordsin kanssa. EP myös nousi iTunesin blues-listan ykkössijalle ilmestymistään seuraavana päivänä. Loppuvuodesta The Strypes kaiken lisäksi rankattiin NME:n vuoden 2013 lupaavimpien bändien ykkössijalle. 

Tällä hetkellä yhtyeen ohjelmistoon kuuluu aika paljon covereita esimerkiksi Chuck Berrylta, The Beatlesilta, Slim Harpolta ja Bo Diddleylta. The Strypesin omat kappaleet ovat klassisista rhytmn&bluesia ja rock'n'rollia, joissa vaikutteet The Yarbirdsilta, The Animalsilta ja The Rolling Stonesilta ja alkuaikojen Arctic Monkeysilta ovat kyllä kuultavissa, mutta jotenkin ne onnistuvat silti tarjoamaan jotain uutta ja kuuntelemisen arvoista. The Strypesin ote covereihinkin on toisinaan jopa punkahtava, erittäin energinen ja raikas. Ehkä se on sitä nuoren iän tuomaa intoa, mikä kuuluu musiikissakin.

Tällä hetkellä yhtyeen suosio luultavasti perustuu heidän ikänsä ja valitun musiikkityylin väliseen kiehtovaan ristiriitaan ja keikkojen intensiivisyyteen. Monet heidän idoleistaan, kuten Jeff Beck ja Paul Weller ovat ehtineet ylistää tulokkaita kilpaa kriitikoiden kanssa.

Saa nähdä jääkö The Strypes yhden hypen ihmeeksi, vai löytyykö heiltä enemmänkin ideoita kunhan tuosta vähän kasvavat. Mielenkiintoinen uusi yhtye joka tapauksessa. Debyyttialbumia työstetään parhaillaan, mutta mistään julkaisupäivää ei ole vielä ilmoitettu.




tiistai 5. maaliskuuta 2013

Päivän albumi: Johnny Marr - The Messenger

Tässä on albumi, jota olen odottanut enemmän kuin mitään muuta alkuvuoden levyä. Ottaen huomioon rakkauteni Manchesteriin ja brittikitaramusiikkiin ei ole mikään ihme, että Johnny Marrin tekemiset kiinnostavat. Marr jopa palasi Manchesteriin kirjoittamaan ensimmäistä sooloalbumiaan. 

The Messenger on ominta, mitä Marr on koskaan tehnyt. The Smithsissä 1982-1987 hän loi pohjan britti-indielle ja nousi omalla heleällä kitarariffittelyllään kaikkien aikojen kitaristien joukkoon. Monet ovat jälkeenpäin yrittäneet jäljitellä sitä soundia, mutta eihän se ole mahdollista. The Smiths on yksi Britannian rakastetuimmista yhtyeistä, ja jotenkin bändin hajoaminen vain viiden vuoden nopean uran jälkeen jätti kansaan jonkinmoiset traumat. Ainakin näin olen tulkinnut.

The Smithsin hajottua Marr on toiminut freelance-kitaristina yli 20 vuotta tarkoituksenaan jättää taakseen The Smithsin häneen jättämä leima. Hän on työskennellyt Joy Divisionin / New Orderin Bernard Sumnerin kanssa Electronic-nimen alla, ollut The Cribsin neljäs virallinen jäsen, toiminut Billy Braggin  ja Modest Mousen kanssa. Lista jatkuu. Johnny Marr + The Healers -yhtye ei nimestään huolimatta ollut hänen sooloprojektinsa, vaan loistavista muusikoista kasattu yhtye, jossa soitti muun muassa Ringo Starrin poika Zak Starkey. The Healersin kanssa Marr alkoi itsekin laulaa ja kirjoittaa lyriikoita. The Smithsissä Marrin tehtävänä oli tietenkin ollut säveltäminen, kun Morrissey hoiti Marrin riffien tavoin legendaariseksi muodostuneet sanoitukset.

Tuntiessaan, että nyt olisi aika tehdä soololevy, Marrilla oli siis takanaan kolmenkymmenen vuoden musiikkiura ja sellainen asema ja yleinen kunnioitus, mistä monet voivat vain haaveilla. Muita meriittejähän hänellä on esimerkiksi juuri vastaanotettu NME:n Godlike Genius -palkinto ja University of Salfordin kunniatohtorin arvo. Lukemattomat muusikot Noel Gallagher etunenässä ovat ylistäneet Marria ja nimenneet hänet syykseen aloittaa musiikin tekeminen.

The Messenger myös kuulostaa juuri siltä, että laulujen kirjoittajalla on takanaan monipuolinen ja pitkä musiikillinen ura. Albumi on itsevarma ja kappaleet ovat hiottuja ja tarkkaan harkittuja. Pääosassa on kitara, mutta sen suurempaa punaista lankaa albumilla ei ole, vaan levy on kokoelma kappaleita, joilla Marr pystyy esittelemään kaikki taitonsa ja eri puolensa. The Guardianin Michael Hann kirjoitti arvostelussaan osuvasti: "whichever style you like best from his past, he'll give you three minutes of it". Hän ei ehkä tarkoittanut sitä täysin kohteliaisuutena, mutta totta se ainakin on. Itse kuitenkin nautin nimenomaan tästä variaatiosta eikä se mielestäni heikennä albumia kokonaisuutena. 

Valitettavasti albumin täydellisyys loppuu samalla, kun lopetetaan sävellysten kuunteleminen. Marr ei ole mikään virtuoosi sanoituksien kirjoittamisessa enkä oikein edes ymmärrä, mistä hän laulaa. Lyriikat ovat pääosin irrallisen oloisia parin sanan yhdistelmiä, jotka kyllä kuulostavat suomalaisen korviin ihan sopivilta melodiaan, mutta luettaessa ne eivät aukea. Pidän kyllä Marrin äänestä ja se sopii hyvin hänen musiikkiinsa.

The Messengerilta kuulee, kuinka paljon Marr rakastaa musiikin tekemistä, ja miten innoissaan hän edelleen siitä on. Parin viikon päästä pääsenkin tsekkaamaan Marrin livenä paikassa, jossa hän esiintyi The Smithsin kanssa ensimmäisen kerran reilu 30 vuotta sitten: Manchesterin The Ritzissä. Nykynuoriso tosin tuntee paikan lähinnä sen kuuluisan tahmean lattian vuoksi musiikkihistorian sijaan.

The Smithsin comeback-tivauksiin kyllästynyt Marr tokaisi pari viikkoa sitten NPR:n haastattelussa aivan loistavasti: "Life doesn't need The Smiths to reform for things to be OK". Hyvin sanottu, Johnny! En usko enkä edes toivo, että The Smiths palaa koskaan yhteen. Musiikki ja sen taianomaisuus säilyy aina, ja suosikkibiisini Bigmouth Strikes Againin kitarariffi on The Messengerinkin jälkeen Marrin hienoin teos.

The Messengerin voi kuunnella kokonaisuudessaan täällä.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Päivän albumi: Minä ja Ville Ahonen - Mia

En ole varmastikaan ainoa, jolla oli kovat odotukset Minä ja Ville Ahosen toiselle albumille. Debyyttialbumi oli yksi vuoden 2010 parhaista, ja kuuntelin sitä aikanaan niin paljon, että siitä tuli melkein koko kevään 2011 soundtrack. En ollut koskaan aiemmin kuullut sellaista suomeksi laulettua musiikkia, koska Ville Ahosella on hyvin persoonallinen ja kaunis tapa kirjoittaa lyriikoita ahdistavista ja pelottavista aiheista.

Ahosen puoliksi kuiskailevan, puoliksi falsetissa liikkuvan lauluäänen ansiosta en voisi kuvitella kenenkään muun esittävän näitä lauluja. Ehkä se onkin yksi osa Ville Ahosen viehätystä.

Kaikesta innostuksestani huolimatta minulla kesti aika pitkään rakastua Mian ensimmäiseen singleen, Ennen kuin kuolen. Näin jälkeenpäin olen kummastellut ensireaktiotani, koska kappalehan on aivan loistava. Mutta en vieläkään oikein välitä sen musiikkivideosta, koska se alleviivaa ehkä jopa liikaakin Minä ja Ville Ahosen teatraalisuutta.

Mian kaikki yhdeksän kappaletta on tehty huolella ja kokonaisuus on yhtenäisempi kuin debyytillä. Sen voi  nähdä selkeänä jatko-osana debyytin synkälle taidepopille, joka viedään kuitenkin aivan uusiin ulottuvuuksiin, uudelle tasolle. Ville Ahosen lyriikat saavat sen kuuluisan suomalaisen melankolian tuntumaan turhalta itkulta, niin tummissa tunnelmissa levyllä liikutaan. Vaikka paikoin sanoitukset ovat jopa aggressiviisia on mielenkiintoista, etteivät raskaat lyriikat tee kokonaisuudesta kuitenkaan liian raskasta. Esimerkiksi Kerro minulle rakkaani, joka loppuu sanoihin haluan että tukehdut hänen allensa, on kaikessa katkeruudessaan miellyttävää kuunneltavaa Tuomas Skopan viheltelyn ansiosta.

Mian on tuottanut Artturi Taira  ja miksannut Sampsa Väätäinen, kummatkin Rubikin miehiä. Vierailijoina on muitakin rubiklaisia: Olavi Töyli soittaa klarinettia ja Juho Viljanen pasuunaa. Jollain tapaa minulle tulee Miasta mieleen Nick Cave & The Sab Seedsin uusin teos Push the Sky Away. Yhteistä on laulajan tunnistettava laulutyyli, tietty jännittynyt rauhallisuus, erinomaisesti soittava bändi ja uskomattoman vahva tunnelma, joka pitää otteessaan viimeiseen sekuntiin asti. Kappaleista kuulee, että tämä bändi on tosissaan ja heittäytyy täysillä mukaan.  

Viime keväänä eräs manchesterilainen musiikinopiskelijakaverini sanoi, että sovitus on se osa laulua, mikä tekee sen mielenkiintoiseksi. Sovituksen takia jostain kappaleesta pitää ja toisesta ei. Ei melodia, ei sanat. Sovitus. Sen jälkeen tajusin, että niinhän se todellakin menee. Voin sanoa rehellisesti, että kun Travis esittää Britney Spearsin Baby One More Timen akustisesti, kappale on hyvä. Natalie Imbruglian cover-biisi Torn kuulostaa popsovituksena paljon paremmalta kuin alkuperäinen versio. Jos nämä Minä ja Ville Ahosen kappaleet olisi sovitettu yksinkertaisemmin ja menty sieltä, missä aita on matalin, lopputulos ei olisi lähellekään näin kiehtova ja koukuttava. Mielenkiintoisten ja huolella mietittyjen sovitusten ansiosta tämäkin albumi on niin hieno kuin se onkin, täyskymppi.

Minä ja Ville Ahosen musiikissa kyse on tunnelmasta, kokonaisvaltaisesta elämyksestä, joka täydentyy lopullisesti keikoilla. Siksi olinkin perjantaina Stupidossa kuuntelemassa viiden biisin levykauppakeikkaa ja lauantaina menin vielä levynjulkkareihin Koko-teatteriin. Tunnelma korostuu entisestään keikoilla, koska Ville Ahosella on ehkä juuri teatteritaustansa ansiosta kyky eläytyä fyysisesti musiikkiinsa niin, että kuuntelija lumoutuu täysin. Tänä lauantaina ajattelin lumoutua Tampereen Telakalla!

Mian voi kuunnella kokonaisuudessaan täältä.