Kun suosikkibändi lopettaa

Rubik helmikuussa erikoiskeikalla.

Tämä ei ole maailmanloppu, vaan uuden alku.

Blogiani seuranneet luultavasti tietävät, että Rubik on suosikkibändini. Ja kuten kaikki myöskin tietävät, maanantaina aamupäivällä suosikkibändini ilmoitti, ettei bändin toiminta jatku enää. Sydän jätti pari lyöntiä väliin. Tuntui siltä, että olisin pudonnut korkealta ja pitkään. Olen vieläkin vähän shokissa.

Tieto tuli yllätyksenä. Olen kuvitellut monet onnettomuudet ja muut ikävät tapahtumat, mutta en koskaan sitä, että Rubik lopettaisi. Hassua, että mieli toimii noin. Eihän mikään ole ikuista.

Musiikki on aina ollut tärkeintä elämässäni. Se on asia, johon olen voinut aina luottaa, joka ei ole koskaan pettänyt. Siksi kiinnyn itselleni tärkeisiin bändeihin lujasti. Täysi-ikäisenä olen viettänyt prosentuaalisesti ison osan illoistani klubeilla, baareissa ja areenoilla livemusiikin parissa, ja ne kokemukset ovat antaneet paljon. Ne ovat tuoneet elämääni hurjasti iloa ja onnea, hyviä hetkiä ja tehneet elämästäni ainakin itselleni merkityksellisen. Keikalle meneminen on kannattanut aina, ja nykyään jopa matkustan ulkomaille keikkojen perässä. Sanokaa hulluksi, mutta se tekee minut onnelliseksi ja musiikin parissa tunnen eläväni.

Sitten löysin Rubikin, ja livekokemus ja musiikki ylipäänsä saivat aivan uuden ulottuvuuden. Näitä asioita ei päätetä, niitä ei voi tietää etukäteen, se joko toimii tai ei. Mutta Rubikin musiikki vain sattuu osumaan aivoissani sellaiseen kohtaan, jossa toimii jokin onnellisuusyksikkö. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin rakastaa sitä musiikkia.

En ole kuunnellut yhtyettä "ekasta demosta alkaen". Vaikka löysin Rubikin jo Joensuu-aikoina, Rubik on varsinaisesti minun yliopistoaikani bändi. Elämäni parhaan ajan yhtye. Toisaalta koska elämäni pyörii pitkälti musiikin ympärillä, yliopistoaika on ollut niin hyvä osittain myös musiikin takia. Myös Rubikin takia.

Olen tehnyt lukuisia "iltajunalla Helsinkiin, yöbussilla Tampereelle" -retkiä, koska olen halunnut päästä Rubikin keikalle. Olen saanut hallitsemattomia riemunkohtauksia saadessani viestin, että minut on valittu osallistumaan erikoiskeikalle. Ja sitten jännittänyt ennen keikkaa, ollut onnesta sekaisiin keikan jälkeen. Hyppiessäni, tanssiessani ja laulaessani Rubikin keikalla kaikki on vain ollut kohdallaan. Muistot näistä noin 15 keikasta saavat vieläkin hymyilemään.

Eikä kyse ole tietenkään vain keikoista. Se hetki, kun kuulin Laws of Gravityn ensimmäistä kertaa, muutti elämäni. Rakastan Rubikin musiikkia enemmän kuin muuta musiikkia, niin kuin todella moni muukin rakastaa. Kaiken kaikkiaan hyvin monet elämäni parhaista hetkistä ja asioista liittyvät musiikkiin ylipäänsä ja Rubikiin erityisesti.

Haikeudestani huolimatta ymmärrän oikein hyvin Rubikin päätöksen lopettaa. Jos jokin ei tunnu enää hyvältä ja oikealta, ei sitä kannata jatkaa. Uskon, että Artturi Tairan ja kumppanien tulevat projektit ovat loistavia ja nerokkaita. Odotan ensimmäisiä säveliä ja uusia alkuja.

Tarvitsen kuitenkin suruajan, koska samalla jollain tapaa päätän myös yhden jakson omasta elämästäni. Luulen, että tuhannet suomalaiset ovat kokeneet samanlaisia tunteita tänä syksynä PMMP:n jäähyväiskiertueella. Yhtye, joka on ollut jonkinlainen tuki ja turva, ei enää yhtäkkiä olekaan. Sitä on aluksi vaikea käsittää. Mutta musiikki ei tietenkään katoa ja levyt säilyvät.

Sain onneksi ostettua lipun Korjaamon jäähyväiskeikalle. Tarkoituksena on pitää iloiset hautajaiset, ja yritän kunnioittaa teemaa ja olla itkemättä. Toisaalta tuntuu siltä, että jätän Korjaamolle jonkin osan itsestäni.

Kiitos Rubik, teitte elämästäni paljon paremman. 

Live: The National osa 1/2 ja keikkamatka Berliiniin

Olin eilen katsomassa The Nationalia Helsingin Jäähallilla. Vertasin tunnelmaa koko ajan vuoden 2010 Kulttuuritalon keikkaan, mihin eilinen ei todellakaan yltänyt. Jäähalliin sopii parhaiten rokkibändi, ei Nationalin kaltainen vahvaan tunnelmaan musiikkinsa perustava indiebändi.

Eniten keikalla häiritsivät bändin taustalla olleet kuvaesitykset. Noin yleisesti pidän kyllä visuaalisten tehosteiden käytöstä, mutta nämä kuvat eivät millään tavalla kuvastaneet yhtyeen musiikkia ja mietin jatkuvasti, että miten noin rumia kuvaesityksiä onkaan tehty. Ehkä pahin oli muuten niin vaikuttavan Afraid of Everyonen taustalla ollut valtava keltamusta silmä, joka lähti vielä loppuhuipennuksessa vilistämään kovaa vauhta. Minulla on pieni silmäkammo, joten kokemus oli ahdistava.

Parhaiten lavaesiintyminen toimi silloin, kun taustakuvat oli laitettu jäähylle, ja tunnelmaa loivat vain vahvat valot. Matt Berningerin laulaessa vimmaisesti, mikrofonin ylle kumartuneena, hänen profiilinsa piirtyi valoissa aivan uskomattoman kauniisti. Silloin tuntui ja näytti täydelliseltä.

Berningerillä ei ollut paras päivä. Esiintyminen oli vähän laiskaa, sanatkin unohtuivat Gracelessissa. En sano, ettei virheitä saisi tulla, mutta minulle jäi sellainen yleisfiilis, että onkohan kaikki hyvin. Ehkä huolehtimistapimukseni menee kuitenkin liian pitkälle, jos alan miettiä newyorkilaisbändin jaksamista. Sellainen tunnelma minulle vain eilisestä keikasta tuli. Fake Empiressa bändillä oli ongelmia rytmin kanssa, Demonsissa Berningerin ääni hukkui taustalaulujen alle ja esimerkiksi Pink Rabbitsissa laulu kuulosti ei-niin-hyvältä.

Minulla oli myös ongelmana se, että korvatulppien kanssa soundi oli melko huono, mutta ilmankaan ei voinut desibelien takia olla. Kulttuuritalon hienouksia oli sekin, että äänenvoimakkuus ja miksaus olivat niin täydelliset, ettei korvatulppien käyttäminen käynyt mielessäkään. Niitä ei tarvinnut.

Mr. Novemberin aikana Berninger juoksi perinteiseen tapaansa yleisön joukkoon aiheuttaen hurmosta. Pidän tästä traditiosta. Keikan hienoimpia hetkiä olivat This is the Last Time (katsokaa tämä versio), About Today, I Need My Girl, Slow Show ja tietenkin keikan päättänyt akustinen yhteislaulu Vanderlyle Crybaby Geeks. Nämä taianomaiset hetket osoittivat The Nationalin olevan edelleen yksi maailman parhaista bändeistä sekä esiintyjinä että laulunkirjoittajina.
 
Hieno yhtye, mahtavia lauluja. Eilen ei vain osuttu napakymppiin.

Mutta...

Näen The Nationalin seuraavan kerran livenä jo maanantaina! Aika turvallinen ajatus.

Onko noin hienoja lippuja nähtykään!

Lento Berliiniin lähtee lauantaina klo 07. Neljäs keikkamatka ulkomaille noin vuoden sisään, parasta ikinä. Maanantaina on siis luvassa The National (tällä kertaa istumapaikoilta), tiistaina Arctic Monkeys ja keskiviikkona Tom Odell.

Arctic Monkeysin kanssa tilanne on sikäli jännittävä, että Alex Turnerilla on kurkunpääntulehdus, jonka takia eilinen Birminghamin keikka peruttiin. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että seitsemän vuoden odotukseni palkitaan vihdoin ja näen Arctic Monkeysin livenä. Tietenkään tuollaisille tulehduksille ei varmaan hirveästi voi mitään, mutta kyllä se harmittaisi. Aivan kamalasti.

Toivotaan parasta.

Biisi: Marika Hackman - Cinnamon

Kuulin tänään kiehtovan laulun. Marika Hackmanin Cinnamon kiinnitti huomioni ensimmäisenä nimensä vuoksi. Mielestäni kaneli tekee kaikesta vähän parempaa. Jos mukana on kanelia, epäonnistuminen on erittäin vaikeaa (tosin on sekin nähty kiitos entisen espanjalaisen kämppikseni).

Seuraavaksi alun riffi ja pahaenteinen melodia herättivät mielenkiinnon. Miten tämä päättyy, mietin. Cinnamon on kaunis kappale, mutta ei naisartisteille perinteisesti liitettävällä tavalla. Kauniin siitä tekee erityisesti Hackmanin kirkas, laiskahko ääni, jonka ilmaisu ei kuitenkaan kasva kappaleen edetessä. Sovitus kasvattaa biisin. Sitten on vielä bassolinja, joka on yksinkertaisuudessaan nerokkaan mukaansatempaava. Kyllä sävelaskeleissa on voimaa.

Hackman on malli, mutta en ole varma, pitäisikö sitä edes mainita. En ole ihan ymmärtänyt, miksi mallin ura sulkee pois kaikki muut ammatit. Eikö ihminen saisi olla lahjakas monessa asiassa ja menestyä monella elämänalueella?

Marika Hackman on aiemmin julkaissut minialbumin That Iron Taste ja Sugar Blind -ep ilmestyy 9.12.

Biisi: Spires - Candy Flip

Tänään tehokuuntelussa on ollut psykedeelistä poppia soittavan Spires-yhtyeen Candy Flip. Kuuntelukertoja on takana valehtelematta ehkä noin 50. Varsin addiktoiva biisi siis.

Fanitan melodiaa ihan kympillä! Soundi on pehmeä ja raukea, mutta silti mielenkiintoinen ja ytimekäs. Tulee toiveikas olo. Fiiliksiä Kaliforniasta.

Tässä on sellaista ajattomuutta, että Candy Flip tulee pysymään soittolistallani kyllä pitkään.

Arcade Fire - Reflektor-ennakkokuuntelu

Albumin odottaminen ei ole aikoihin ollut niin jännittävää ja mielenkiintoista kuin juuri nyt. Arcade Firen uuden Reflektor-albumin pitäisi ilmestyä 29.10., mutta joidenkin lähteiden mukaan se ilmestyykin jo huomenna. En tiedä mikä on totta, mutta olen nauttinut tästä syksystä ja uusien Arcade Fire -biisien tippumisesta oikein paljon eikä haittaa, vaikka fyysisen levyn saaminen menisi ensi viikkoon.

Uusin käänne tässä jännitysnäytelmässä tapahtui äskettäin, kun bändi laittoi linkin albumin streamausvideoon kotisivuilleen, jotka tietenkin ruuhkautuivat välittömästi. Mutta onneksi kaveri vinkkasi, että joku oli linkannut videon myös Twitteriin ja minäkin löysin oikean Youtube-videon. Taidan siis heittää hyvästit yöunille ja uppoutua Reflektoriin. 

Puolitoistatuntinen levy vaikuttaa tähän mennessä melko täydelliseltä. Tiedossa on hyvä yö. Normal Person on tämän hetken suosikkini.

Biisi: Quiet Life - Devil's Kin

Portlandilaisen Quiet Lifen soundissa on mukavasti elementtejä brittirockista ja amerikkalaisesta rock'n'rollista. Eihän tässä pyörää keksitä uudestaan, mutta Devil's Kin kulkee ja kestää monta kuuntelukertaa. Sopivasti vanhaa, riittävästi uutta.

Itselleni tästä tulee kamala tarve avata Google Maps ja suunnitella roadtrippiä, ihan vain jonnekin missä on valoisaa ja lämmintä. 

Quiet Lifen Wild Pack -niminen albumi ilmestyy ensi viikolla 29.10.

Pikavisiitti Lost In Musiciin

Joku on saattanut huomata, että minulla ei ole tänä syksynä ollut aikaa päivittää blogia. En tiedä, tuleeko tilanne parantumaan tänä vuonna ollenkaan, mutta toivon parasta. Valitettavasti aika muodostui ongelmaksi myös viime viikon Lost In Musicin kohdalla, koska joka päivä toisessa kaupungissa töissä ravaaminen ei jättänyt energiaa enää iltamenoille.

Pari keikkaa oli kuitenkin pakko tsekata. Lost In Music on monella tapaa mielenkiintoinen tapahtuma. Keikkapaikoilla yleisö ei ole sitä, mitä se normaalisti olisi, koska paikalla on musiikkialan ammattilaisia Suomesta ja ulkomailta, ja tänä vuonna törmäsin myös ulkomaiseen keikkayleisöön. Se vasta hauskaa olikin! Olin alunperin haaveillut, että olisin ostanut passin myös seminaareihin, mutta työt menivät toki edelle.

Mikko Joensuu

Olen melko myöhäisherännäinen Joensuu 1685:n kohdalla, vaikka näinkin yhtyeen livenä Ilosaaressa 2010. Olin silloin festaritoimittajana ja naureskelin kolmen biisin kuvaussäännölle, koska Joensuu 1685:n biisit ovat niin pitkiä, että olisin saanut olla melkein koko keikan kuvaamassa lavan edessä.

Pari vuotta sitten näin Mikko Joensuun elokuvateatteri Niagarassa esiintymässä soolona. Jäin täysin sanattomaksi. En ollut kuullut vastaavaa aikoihin. Oli siis itsestään selvää, että Mikko Joensuu on nähtävä Lost In Musicissa.

Keikka oli sitä mitä toivoinkin. Se oli vangitseva, teki hyvän olon ja sai hymyilemään. Tuli sellainen olo, että eihän tässä elämässä tarvita muuta kuin mies (tai nainen) ja kitara. Niinkin yksinkertaisella yhtälöllä voi saada ihmeitä aikaan. Joensuun 45 minuutin settiin taisi mahtua neljä kappaletta. Vaikuttavaa.

Valitettavasti suurin osa Henry's Pubiin saapuneista ihmisistä ei ollut tullut paikalle kuuntelemaan musiikkia, vaan seurustelemaan, ja omaa keskittymistä tietenkin sellainen häiritsee. On hankala nauttia keikasta täysillä, jos ympärillä on kamala puheensorina.

Neøvin elokuisen Tampereen-keikan missaaminen harmitti. Onneksi bändi oli buukattu Lost In Musiciin, ja vaikutuin livemeiningistä sen verran kovasti, että Orange Morning on soinut lähes taukoamatta lauantai-illasta asti.

Ennen Neøvia koin Doriksessa hämmentäviä hetkiä. Saapuessani Dorikseen olin ihmeissäni, sillä paikka oli melko täynnä jo kymmeneltä, ja yleisö tuntui osaavan lavalla olleen latvialaisen Prāta Vētran kappaleiden sanat ulkoa. Ympärilläni olevista ihmisistä kuitenkin päättelin, että puolet latvialaisista olivat hypänneet Ryanairin lennolle Riiasta Tampereelle. Eräs vanhempi latvialainen nainen jopa heilutteli Latvian lippua biisien aikana. Olen itse laulanut Maamme-laulua Doriksessa klo 03, mutta tämä kokemus oli ehkä vielä hämmentävämpi. 

Seuraava bändi, tanskalainen Shiny Darkly yhdisteli musiikissaan rock'n'rollia ja postrockia. Joukossa oli monta varsin pätevää ja koukuttavaa biisiä, mutta ilmaisussa olisi vielä kypsymisen varaa. Ainekset ovat sinällään kasassa, kunhan melodioista ja riffeistä saisi vielä ytimekkäämpiä. Latvialaiset olivat tässä vaiheessa jo lähteneet, ja Doriksessa mahtui taas olemaan.

Shiny Darkly soitti jostain syystä 45 minuuttia, ja Prāta Vētra ja Neøv vain puoli tuntia. Vähän ihmettelin tätä järjestelyä.

Neøv

En ollut varma, mitä Neøvilta odottaisin. Kappaleiden äänimailma on samalla todella hauras ja toisaalta niin suuri, että oli vaikea kuvitella, miltä biisit kuulostaisivat livenä. Neøv on kuitenkin ehdottomasti yksi suosikkiyhtyeistäni tällä hetkellä, ja Orange Morning kuuluu vähintään viiden parhaan tänä vuonna julkaistun suomalaisen albumin joukkoon. Vaikken tiennyt mitä odottaa, toivoin paljon.

Enkä toivonut yhtään liikaa. Heti ensimmäisestä tahdista asti musiikki kuulosti täydelliseltä. Jos kappaleet ovat jo levyllä jollain tapaa lumoavia, livenä tunne korostui entisestään. Tiedättekö, kun joskus tulee niitä hetkiä, että jokin (musiikki) vain osuu oikeaan kohtaan aivoissa. Ravaan keikoilla nimenomaan niiden hetkien takia. Silloin tuntuu suurin piirtein siltä, että on löytänyt elämän tarkoituksen tai jotain muuta vastaavaa. Noina hetkinä musiikki tuo hyvän ja rauhallisen olon ja tunteen siitä, että elämä ei ole vain sarja irrallisia hetkiä, vaan siinä on ehkä sittenkin jokin juju. Musiikki.

Suuria sanoja, mutta joskus käy noin. Ja hyvä, että käy.

Neøvin esiintymistä oli kaiken lisäksi hauska katsoa. Lavalla oli muun muassa viisi soittajaa, kaksi trumpettia ja pasuuna. Aivan liian paljon johtoja, ihmisiä ja soittimia aivan liian pienessä tilassa, mutta sekään ei haitannut.

Vaikka Lost In Music jäikin kohdallani varsin lyhyeksi tänä vuonna, laatu korvasi määrän. Muutenkin työviikon jälkeen ja ennen opiskelun jatkumista oli äärimmäisen tärkeää palauttaa mieleen elämäni tosiasioita. Musiikki on ykkönen. (Etenkin uusista kaiuttimista kuunneltuna! Musiikki-innostus on ollut tänä syksynä alamaissa senkin takia, että äänentoistoni kotona on ollut aivan kamala.)

B-puolia Arctic Monkeysilta

Olen ehkä vähän myöhässä, mutta tässäpä on Arctic Monkeysilta pari loppukesästä julkaistua B-puolta. Luultavasti en ole ainoa, jolta nämä ovat menneet ohi.

Kaksi viikkoa sitten ilmestynyt viides studioalbumi AM on käsittämättömän hyvä. Soundeissa on selvä amerikkalainen kaiku, ja välillä voisi kuvitella, että Justin Timberlake on ollut osallisena biisien kirjoituksessa. Tällainen jännä ajatus tuli mieleen albumia kuunnellessani.

Biisi: Jake Bugg - What Doesn't Kill You

Jake Buggin debyyttialbumi julkaistiin alle vuosi sitten, mutta tässä on jo kakkosalbumin ensimmäinen sinkku What Doesn't Kill You. 18.11. ilmestyvää levyä  äänitettiin Rick Rubinin Malibun-studiolla, jonka mukaan albumi saikin nimekseen Shangri La. Bugg kertoi tänään BBC:n Zane Lowelle, että paikassa onnistui unohtamaan koko muun sivilisaation.

Buggilla on täytynyt olla melkoinen flow biisien kirjoittamisessa, koska hän on ollut kiertueella jo vuoden. Toisaalta Bugg kertoi Lowelle, että matkustaessa hän koki niin outoja asioita, että niistä oli pakko kirjoittaa.

Ytimekäs biisi, jota ei ole ainakaan pituudella pilattu. Tavallaan What Doesn't Kill You on samanlainen rokimpi avaus kuin debyyttialbumin ensisingle Lightning Bolt. Vähän punkrock-henkinen intro ja tarttuva kertsi, eihän tässä malta odottaa marraskuuta!

Monsters of Pop -jälkifiilikset

Lopun ajan mies

Jo neljättä Tampere-syksyäni ilostutti taas Monsters of Pop. Festivaali oli ensimmäisiä ilonaiheitani muutettuani kaupunkiin, ja mukavan ajankohdan ja hyvän ohjelmiston ansiosta se on sitä edelleen. MOPissa myös yhdistyvät omat suosikkikeikkapaikkani eli Telakka ja Klubi.

Tänä vuonna ohjelmisto oli erityisen hyvä, koska en ollut nähnyt mitään yhtyettä livenä aiemmin. Vaikka yleistunnelma oli hyvä, muutama keikka jäi erityisen vahvasti mieleen.

Festivaalin Telakalla torstaina aloittanut Lopun ajan mies olisi voinut aivan hyvin soittaa myöhemminkin, koska nyt iso osa Telakan yleisöstä missasi loistavan yhtyeen. Harvoin mies- ja naisääni täydentävät toisiaan niin hienosti kuin tässä bändissä. Lauluharmoniatkin ovat omaa luokkaansa.

Illan toinen kohokohta oli Muuan mies. Jos Jyväskylä pursuisi tuollaisia bändejä, muuttaisin sinne heti! Vaikka Samae Koskista on usein nimitetty Suomen sympaattisimmaksi artistiksi, olisin itse ainakin tarjoamassa tätä nimitystä nyt Muuan mies -bändille. Kaikilla näytti olevan niin hauskaa ja sen takia kaikilla myös oli hauskaa! Toki kaiken iloisuuden ja positiivisuuden voi tulkita ärsyttäväksi ja tekopyhäksi, mutta haluaisin kieltää sellaisen asenteen etenkin Muuan miehen kohdalla. Syyskuussa julkaistavan uuden albuminkin nimi on Olen iloinen - ihanaa!

YAST

 

Perjantaina Telakan päätähtenä esiintyi ruotsalainen YAST, jonka Stupid-kappale on söpöintä kuulemaani musiikkia vähään aikaan. Bändillä oli hieman kitarateknisiä ongelmia, mutta eivät ne ainakaan minua häirinneet. Kyllä ne ruotsalaiset vain ovat ihania.

Sydän, sydämen keikalla lavalla nähtiin myös hirvi

Vaikka Minä ja Ville Ahosen peruuntuminen oli kurjaa, olen ehdottomasti sitä mieltä, että loppupeleissä se oli onnenpotku. Satuin esimerkiksi törmäämään Klubilla joensuulaiseen tuttuun, joka oli kavereidensa kanssa ajanut varta vasten MVA:ta tuuraamaan palkattua Sydän, sydäntä katsomaan. Eivät he olisi ajaneet Joensuusta Tampereelle Minä ja Ville Ahosen takia. Yksi joensuulaisita pääsikin heti keikan alussa lavalle soittamaan bassoa.

Yleissivistyksessäni oli siis ennen perjantaita Sydän, sydämen muotoinen aukko.  En tiennyt mitä odottaa, joten kaikki tuli täytenä yllätyksenä. Mutta juuri yllätyksellisyyshän on yksi hyvän keikan kriteereistä.

Jollain absurdilla tavalla minusta tuntui lähes luonnolliselta, että Tomi Flyckt epäonnistui crowdsurffauksessaan päätyen naamalleen Klubin lattialle. Ja että lavalle tuli jossain vaiheessa hirvensarvipäinen mies, ja että keikka päättyi parturisessioon. Lavalla tapahtui niin paljon omituisia asioita, ja paljasta pintaa oli kuin Rihannan keikalla, mutta kaikkia niitä osasia tarvittiin, jotta keikasta .

En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Monsters of Pop 2013 oli osoitus siitä, että paras tapa tutustua uusiin bändeihin on nähdä ne ensin livenä. Keikka paljastaa, millainen bändi kyseessä on, ja mihin he pystyvät. Tämän takia en ole ikinä ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset eivät halua nähdä kuuntelemiaan bändejä livenä.

Mutta onneksi meitä keikoilla kävijöitä on vielä, ja onneksi Monsters of Pop on taas vuoden päästä.

Biisi: Joel Harries - For Years

Kuva: Kait Mordey

Kuuntelin Joel Harriesin For Yearsin monta kertaa ennen kuin tajusin, että tämä on hienointa kuulemaani uutta musiikkia moneen viikkoon. Jäin ehkä miettimään liikaa, mitä tästä tulee mieleen. Se häiritsi, koska yritin tavoittaa jotain tiettyä tunnetta tai hetkeä, johon tunsin tämän biisin tunnelman selkeästi johdattavan. Ehkä se hetki onkin vielä edessä päin.

Joka tapauksessa kappale tuntui niin tutulta, ihan kuin olisin kuunnellut sitä jo monta vuotta. Hämmentyminen johtui varmaan siitä. Mutta onneksi minun ja For Yearsin tiet kohtasivat tänään.

Harriesin musiikille lähin vertailukohde taitaa tällä hetkellä olla Bon Iver. For Yearsista jää päällimmäisenä muisto Harriesin uskomattomasta äänestä, jossa on jotain ben gibbardmaista tulkintaa. Kappale on vähäeleinen mutta voimakas. Sovitus tukee laulua saumattomast ja kitara, rummut ja basso täydentävät toisiaan niin hyvin, että ne ovat melkein sulautuneet yhteen.

Kesti monta kuuntelua ennen kuin tajusin edes, kuinka lyhyt kappale oikeasti on: alle kolme minuuttia. Biisin kevyt ja leijuva tunnelma kai huijaisivat aivoni jatkamaan kappaleen soittamista vielä laulun jo loputtua. Tähän kappaleeseen uppoaa, se vie mukanaan.

Ja sitten vielä ne lyriikat: tiivistä, yksinkertaista, osuvaa. 

You said:
Love, I'm tired of this, I feel so ashamed of you
'Cause we haven't been in love for years
every song that you sang, is a lie.

Harries on kotoisin Northamptonista, mutta asunee nykyään Lontoossa. Oman sooloprojektin lisäksi Harries soittaa kolmessa bändissä ja säveltää musiikkia koreografeille ja teatteriryhmille. Kyseessä on siis varsin tuottelias ja monipuolinen artisti. Kaiken lisäksi Harriesin yhtyeet soittavat jotain ihan muuta verrattuna hänen eteeriseen soolomateriaaliinsa. Esimerkiksi 72 % Morrisseyn musiikkiin voi tutustua täällä.

Harries on julkaissut kaksi sooloalbumia ja kaksi ep:tä. For Years on ollut kuunneltavana pari viikkoa. Kolmas albumi on alustavien tietojen mukaan nimeltään Hellish Rooms ja julkaistaneen vielä tänä vuonna.

Harriesin aiempaa tuotantoa voi kuunnella täällä.

Bändiesittelyssä: Boho Dancer

Kuva: PR-Foto

Tanskalainen trio Boho Dancer julkaisi debyyttialbuminsa Gemini keväällä, mutta yhtyeen ajat ovat juuri nyt vielä jännittävämmät: albumi julkaistaan 2.9. myös Briteissä ja sitä seuraa pieni kiertue saarivaltiossa. 

Boho Dancerin musiikki on täynnä surullisia, herkkiä ja kaihoisia melodioita. Folkpoppia melko skandinaavisella otteella ja paikoittain ripauksella indierockia. Yhtye itse kutsuukin musiikkiaan skandifolkiksi.

Laulaja Ida Wenøe on tarinankertoja. Hänen äänensä on väkevä ja siinä on tarvittavaa särmää, jotta Boho Dancer erottuu erokseen folkpopbändien merestä. Kyllä tässä tunnelmassa on paikoin jotain samaa kuin First Aid Kitin riipaisevimmissa melodioissa.

Wenøe alkoi kirjoittaa kappaleita jo nuorena nähtyään Patti Smithin keikan. Hän käyttää laulunkirjoitusta terapiana ja aiheetkin ovat sen mukaiset, usein hieman synkät.

Kuuntele koko albumi täältä.

Biisi: Desperate Journalist - Wait

Kuva täältä.

Desperate Journalist on ottanut hauskan nimensä The Curen biisistä. Yhtyeen ajoittain hyvinkin vimmainen indierock/postpunk saattaa miellyttää esimerkiksi Savagesin ja Joy Divisionin ystäviä.

Wait on lontoolaisen yhtyeen kesäkuussa julkaistun Cristina-ep:n päätösbiisi ja suosikkini noista neljästä kappaleesta, vaikka ep:llä ei olekaan yhtään heikkoa lenkkiä. Bassoriffin koukuttavuuden takia kappale on yksinkertaisesti pakko kuunnella loppuun. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen kunnolla mukaan tulevat kitarat nostavat kappaleen kiehtovuutta entisestään. Jo Bevanin tulkinnassa on voimaa, draamaa ja aggressiivisuutta, mitä ilman tällainen musiikki ei toimisi. 

Yhtye on ollut kasassa käsittääkseni vain alle vuoden. Brittimusiikkia tarkasti seuraavana voisin ennustaa, että Desperate Journalist on vielä joskus NME:n kannessa.

Kuuntele koko Cristina-ep täällä.

EP: Dr Vitamin - Mountain

Hyvin erikoisesti nimetty Dr. Vitamin julkaisi uuden Mountain-ep:n kuukausi sitten.

Louisvilleläisen kvartetin musiikki on amerikkalaissävyistä indierockia tarttuvilla melodioilla ja pienellä folktwistillä. Soundi on hioutunut ja selkeytynyt parin vuoden takaisesta On a Curve -debyyttialbumista, ja ep:n aloittava Whites of Your Eyes herättää mielenkiinnon heti. Nyanssejakin on löydetty!

Yhtyeeltä oli myös erittäin hyvä päätös antaa poikien olla hiljaa ja soittaa ja päästää ainoastaan Jenni Cochran ääneen - se tekee musiikista täyteliästä.

Mountain-ep:n voi kuunnella kokonaisuudessaan alta. 

EP: Magenta Skycode - We Will Be Warm

Tätä on odotettu! Magenta Skycode julkaisi uutta musiikkia kolmen vuoden tauon jälkeen, vieläpä Jori Sjöroosin hääpäivänä. Aika romanttista, ja se kuuluu. Neljä kappaletta sisältävän ep:n soundista tuleekin ensimmäisenä mieleen onnellisuus. Sellaiset hetket, kun osaa nauttia juuri siitä hetkestä eikä mieti mitään muuta.

We Will Be Warm ja Gee menevät oitis omiin Magenta Skycode -suosikkeihini. Ep:n päättävästä kappaleesta Tresure We Harbourista on myös tehty video, jonka voi katsella täällä.

Toivottavasti ep enteilee kokonaista albumia ja keikkoja joskus lähitulevaisuudessa.

Okei, kuunnelkaa itse, koska minä olen niin onnellinen näistä neljästä kappaleesta ja osaan vain toistella "ihanaa!" ja hymyillä.

Biisi: Pariisin kevät - Odotus

Pariisin kevät on lähes ainoa kaupallisten radiokanavien puhki soittama bändi, jota minäkin rakastan. Pariisin kevättä kuuntelevat sekä ne, jotka vannovat The Voicen nimeen ja ne, jotka eivät kanavalle koskaan käännä. Ajatus lämmittää.

Pariisin kevät on ollut todella erikoinen yhtye heti ensimmäisestä keikasta alkaen. Ilosaarirock-esiintyminen vuonna 2010 oli yksi mieleenpainuvimmista festarikokemuksistani. Koska en juuri kuuntele radiota ja suhtaudun aina vähän ennakkoluuloisesti kaikkien hehkuttamiin yhtyeisiin, en ollut kuunnellut bändiä ollenkaan - ja pääsin yllättymään.

Mitä näin: 10 000 ihmistä laulaa kappaleita mukana aivan kuin olisivat kuulleet ne sata kertaa livenä. Todella mykistävä hetki. Tuijotin keikan suu auki ja yritin käsittää, mitä juuri nyt tapahtuu. Bändin taival ei voisi varmasti paremmin alkaa.

Sen jälkeen Pariisin kevään meno on jatkunut voitokkaana. Levyt ovat tasaisia kokonaisuuksia, joilla on riittävästi helmiä keikoilla soitettavaksi ja lopputuloksena on mielettömiä ja hyvin hikisiä keikkoja, joilla ihmiset hyppivät ja tanssivat ja laulavat mukana. Pariisin kevään musiikin tekee niin persoonalliseksi Arto Tuunelan ääni ja melodiat. En ole vieläkään keksinyt, mihin yhtyeeseen Pariisin kevättä voisi verrata enkä varmasti keksikään. Se on aikamoinen saavutus.

Mitä mieltä olen sitten Odotuksesta? En usko, että vannoutuneimmat fanit ovat pettyneitä. Melodia on etenkin kertosäkeessä hieman klassisempi ja selvästi kappaleen heikoin kohta, mutta säkeistön melodiasta pidän koko ajan enemmän. Kappaleessa ei ole samanlaista letkeyttä ja tietynlaista groovea mitä Pariisin keväältä on totuttu kuulemaan. Melodia, sovitukset ja soundit ovat suoraviivaisemmat. Jo intron kitarariffi kertoo, ettei Odotus ole samasta puusta sävelletty kuin aiemmat ensisinglet. Toisaalta kappale meinattiin jättää pois koko albumilta, joten siitä ei varmaan voi vetää mitään johtopäätöksiä levyn suhteen.

Pariisin kevään musiikki on pysynyt vuosien mittaan pääpiirteittäin hyvin samanlaisena. Levyt eivät eroa toisistaan mitenkään dramaattisesti, mutta siltikään ei tunnu siltä, että Arto Tuunela toistaisi itseään levy levyn perään. Olen hieman hämmentynyt.

Pariisin kevään neljäs albumi Jossain on tie ulos julkaistaan 13.9. Ostinkin jo lipun Tavastian levynjulkkareihin. Siellä nähdään.

Kaksi tajunnanräjäyttäjää ja yksi pieni pettymys eli Neil Young, Flow ja Ismo

Yhdellä sanalla ilmaistuna viime viikko oli musiikillisesti käsittämätön. Viikko oli täynnä huikeita (ja vähemmän huikeita) musiikkielämyksiä enkä tiedä, miten olen pystynyt jatkamaan elämääni.

Maanantaina Neil Young jakoi mielipiteitä. Valitettavasti kuuluin niihin, jotka eivät niille kymmenen minuutin kitarasooloille lämmenneet. Yksi syy oli kylläkin järjestelyissä. Olen ihan normaalipituinen ihminen, mutta näin yhtyeestä vain pari vilausta. Screenit olivat onnettoman pienet ja kiistämättä aivan liian alhaalla. Neil Young & Crazy Horsen kohdalla olisi ollut äärettömän tärkeää nähdä keikka, koska yhtyeen lavakemia on legendaarista.

Kaisaniemessä ei myöskään voinut viettää rentoa iltaa vaikka viltillä istuskellen, vaan järjestysmiehet ajoivat kuuntelijat seisomaan jo kuuden aikoihin J. Karjalaisen (jonka comeback-keikat eivät myöskään ole juuri lämmittäneet mieltäni) aloittaessa.

Aurinko paistoi aivan kammottavasti. Porukka ryyppäsi ja vessajono oli järjetön. Kun olet kuudesta asti seisonut, ei yhdeksältä enää hymyilytä. Lähdinkin pois kesken kaiken, mutta kuulemma missasin lopulta vain 20 minuuttia enkä mitään olennaista, onneksi. Edessämme seisonut humalainen pariskuntakin riitautui keikan loppuvaiheessa, vaikka koko illan he olivat olleet niin pusipusi!

Huhujen mukaan kiertue olisi ollut Youngin viimeinen Euroopan kiertue, joten vähän jäi harmittamaan, ettei kokemus ollut kovin hurmoksellinen. Mutta toisaalta: Helsingin-keikka oli lopulta koko kiertueen viimeinen, koska jonkin onnettomuuden takia kaikki sen jälkeiset keikat piti perua. Kova isku Way Out Westille, joka joutui tiedottamaan peruuntumisesta vain muutama tunti ennen oletettua soittoaikaa.

Flow'hun minulla oli kolmen päivän ranneke. Olen ollut festareilla viimeksi vuonna 2011 ja aluehan oli laajentunut, lavoja oli tullut lisää ja järjestelyt parantuneet huomattavasti! Festivaalialue on nyt ihan maksimikokoinen. Heineken O.S.S. -lavan olisin myös siirtänyt jonnekin muualle tai jättänyt kokonaan pois, koska lavan edessä oleva yleisö tukki kulkuväylän aina ihan täysin. Pääesiintyjien jälkeen ulospääsy oli myös työn ja tuskan takana, mutta vuoden 2011 kaltaisiin ruuhkiin en törmännyt! Hyvä!

Minulle oleellisimmat bändit olivat Rubik ja Nick Cave and the Bad Seeds. Rubikin keikalla soundit olivat ainakin omiin korviini vähän pielessä, kun laulusta ei meinannut saada selvää. Bändiltä oli aika rohkea veto soittaa lähes pelkästään uusia kappaleita päälavalla kello 19. Niistä kaavuista tykkäsin! Aika veikeää.

Olin kuullut suurimman osan uusista biiseistä, mutta yleisöstä kyllä huomasi, että kaksi Solarin biisiä, World Around You ja Laws of Gravity, aiheuttivat helpottuneen reaktion. Uusien biisien kuunteleminen festareilla on aina aika haastavaa. Ehkä pienempi lava tai teltta olisi ollut tällä kertaa parempi ratkaisu.

Balloon Stagella oli myös harvinaisen hyviä keikkoja. Sen lavan ongelma oli mitoitus, koska esimerkiksi suosikkikeikkoihini lukeutuneita Aino Vennaa ja maagista Woodsia olisi halunnut tulla katsomaan paljon useampi kuin istumaan mahtui.

Viime aikoina on kuulunut huolestuttavia uutisia Suvilahden kohtalosta (täällä ja täällä). Toivon todella, että Helsingin kaupunki ajattelisi kaupunkisuunnittelussaan myös kulttuuria ja mielestäni Flow on jo erinomaisesti oikeuttanut olemassaolonsa ja lunastanut paikkansa Suomen festarikentällä. Sen imago on yhtä vahvasti Suvilahteen sidottu kuin Ilosaaren imago on Laulurinteellä. Suvilahti on aivan uniikki paikka ja Flow'n tekijät luovat siitä joka vuosi jonkinlaisen musiikinrakastajan satumaan. Onhan Laulurinteellekin suunniteltu jos jonkinmoista kylpylää, mutta onneksi nämä suunnitelmat ovat kariutuneet.

Nick Cavella oli selkeät suunnitelmat lauantai-illan varalle: räjäyttää kaikkien Suvilahden ihmisten tajunta. Työkaverini totesi, ettei varmaan tule enää ikinä näkemään yhtä hyvää keikkaa.

Se intensiteetti, jonka Cave yhtyeineen onnistui säilyttämään koko keikan ajan. Se vaarallisuutta tihkuva tunnelma. Ne bassokuviot, ne kakofoniat. Se yleisökontakti! Vaikka Cave tuntui viettävän puolet keikasta eturivin ilona, se ei särkenyt tunnelmaa ollenkaan. Tässä tapauksessa screenitkin toimivat niille, jotka eivät Cavea nähneet. Olin huumaantunut joka kerta, kun näin Caven eturivin yllä, nojaten jonkun käteen, katsoen tiiviisti ja tarkoittaen jokaista laulamaansa sanaa.

Ehkä yllättävintä oli se, miten hyvin uuden Push the Sky Away -albumin biisit sulautuivat osaksi vanhempia ja aggressiivisempia kappaleita. Tunnelma säilyi rikkumattomana. Caven lavaesiintyminen on niin ainutlaatuista ja täysin hetken hurmosta kaikkine sätkymisineen, että sitä on todella vaikea kuvailla.

Nick Caven jälkeen tuntui siltä, ettei mikään enää tunnu miltään. Olin väärässä. Sunnuntai-iltana olin Ismo Alangon livelevyn äänityksissä studiolla. Kolme tuntia Ismon parhaita biisejä, 40 ihmistä yleisössä, järjetön energia ja tunnelma. Hiki. Siitä ehkä myöhemmin lisää - viimeistään lokakuussa, kun livelevy julkaistaan juhlajulkaisun yhteydessä. Siellä minäkin laulan ja taputan.

Biisi: Jaws - Gold

Jawsin debyytti-ep, sisältöön nähden kohtalaisen osuvasti nimetty Milkshake julkaistiin huhtikuussa. Ep oli melkoisen sekalainen kokoelma erityylisiä kappaleita, mutta yleisesti yhtyeen soundia voisi verrata esimerkiksi Beach Fossilsiin. Välillä pehmeiden kitaroiden päälle jäätiin minun makuuni lepäilemään vähän liiaksi. Tällaisessa vähän unisessa ja laiskassa popissa on usein vaarana tylsyys.

Gold on yhtyeen uusin single ja esittelee jälleen kerran uuden puolen yhtyeestä. Nyt tarjotaan napakkaa ja simppeliä kitarariffiä (siellä on hei säröäkin!), mukava melodia ja enemmän volyymiä. Laulaja Connor Schofieldin aika yksisävyinen ääni pääsee tässä paremmin esille kuin ep:n hissuttelubiiseissä.

Gold toimii ja menee eteenpäin. Biisissä ei oikeastaan ole mitään turhaa eikä mitään vikaa, vaikkei se toisaalta ihan hirveän omaperäinenkään ole. Mutta suunta on oikea. Tämän biisin perusteella haluaisin ehdottomasti nähdä bändin livenä.

Englannin West Midlandsista kaikuu ylipäänsä aika hyviä soundeja tällä hetkellä. Birminghamilaisen Jawsin lisäksi Peace ja Swim Deep tulevat samoilta seuduilta.

Biisi: Laura Veirs - Sun Song

Vaikka Laura Veirs on tehnyt uransa aikana jo kahdeksan studioalbumia, kuulin hänestä ensimmäisen kerran juuri äsken. Veirs on amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikillinen ura alkoi collegessa tyttöpunkbändissä -  ei uskoisi. Hänen musiikkinsa juuret ovat folkissa, mutta biiseissä on paljon vaikutteita eri puolilta musiikkikenttää eivätkä kappaleet ole pelkkää nainen ja kitara -tyylistä folkia.

Sun Song on ensimmäinen single 20.8. julkaistavalta Warp and Weft -levyltä. Rumpujen kevyt rytmi, jousisovitukset ja lauluharmoniat tekevät Sun Songista äärettömän kauniin ja haikean, toisaalta toiveikkaan. Minulle tuli samalla tavalla kylmät väreet kuin Laura Marlingia kuunnellessa: akustinen kitara, lauluääni ja jouset voivat olla yhdistelmä, johon ei ole mitään lisättävää.

Live: Tangomarkkinat 2013

Tangomarkkinoiden miesten finaalin kenraalissa katsomo oli tyhjä, mutta kokemus koskettava.

Tiedän, tiedän, ette odottaneet tätä. Kun huomasin, että minulle on merkitty töitä koko tangoviikonlopuksi, kauhistuin. Olin kuullut tarinoita Tangomarkkinoista ja niiden villistä menosta ja juuri näiden ennakko-odotusten takia yllätyin erittäin positiivisesti. Olen siis kesätöissä Seinäjoella, joten loppujen lopuksi oli aika hienoa päästä näkemään tapahtuma, jonka ansiosta Seinäjoella oli ihmisiä ruuhkaksi asti.

Päätinkin ottaa tapahtumasta kaiken irti, kun pressipassilla pääsin kaikkialle ilmaiseksi.

Tangokadun lavalla kävin katsomassa Amadeus Lundbergia, tangokuningatar Heidi Pakarista, Mattia ja Teppoa, Antti Tuiskua, tangokuningas Kyösti Mäkimattilaa ja Jari Sillanpäätä. Ensimmäinen reaktioni tangolaulajiin oli ihmetys jäykästä esiintymisestä, mutta lopulta totuin siihen ja totesin sen kuuluvan tähän musiikkityyliin. Koko jutun pointti on äänessä ja eläytymisessä, ei niinkään show'ssa ja itsensä esittelemisessä niin kuin rockissa.

Tangossa minua ehkä eniten sekä häiritsee että ihmetyttää laulajien omien kappaleiden vähyys. Klassikoihin luotetaan ja niitä esitetään, mutta omia kappaleita esitetään niukasti. Ehkä kyse on tangon konservatiivisuudesta, en ole vielä löytänyt tähän vastausta.

Viime vuosina Tangomarkkinoilla on esitetty paljon tangosovituksia popkappaleista, joista tänä vuonna esimerkkejä olivat Uniklubin Näiden tähtien alla ja Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt. Näihin suhtaudutaan ristiriitaisesti tangopiireissä. Joidenkin mielestä on hienoa, että tango uudistuu. Toisten mielestä tangon pitäisi kelvata tangona ja jos nuorisoa halutaan kosiskella, poptangojen esittämisen paikka ei ole vanhemmille suunnattu Tangomarkkinat.

Antti Tuisku toi niin minun kuin The NY Timesin toimittajan mieleen Adam Lambertin.

En ollut koskaan katsonut tangofinaalia televisiosta. Viikonloppupestin takia minulle lankesi tehtäväksi kirjoittaa miesten finaalista, ja siksi katsoin parhaaksi tsekata myös naisten finaali. Oli hyvä nähdä, millainen äänestyssyteemi on, ja mikä on tuomariston rooli, kuinka kisa kulkee. Voittajaksi kruunattu Heidi Pakarinen on luonteeltaan vallan mainio tangokuningatar. Hän osallistui tangofinaaliin kolmatta kertaa ja todella hallitsi tulkinnan. Monien mielestä hän kuitenkin oli liian perinteinen. Niin tai näin, kyllä Pakarinen laulaa ja tulkita osaa. Itse toivoin Yonan voittoa, mutta finaaliyleisö kuulemma antoi Yonalle paljon vaisummat aplodit ja ilmaisi täten pienen pahennuksensa hänen erilaiselle tyylilleen.

Suomalainen tango on ilmiö. Sen oli tajunnut myös The New York Times, joka oli paikalla toimittajan ja suomalaisen kuvaajan voimin. Jutun voi lukea täältä. Monesti tällaiset ilmiöt tuntuvat itsestä naurettavilta, vaikka ulkopuolisen silmin se vaikuttaa kiehtovalta ja erilaiselta.

Lauantaina pääsin itsekin finaaliin. Saavuin kenraaliin, kun Heidi Pakarinen lauloi Uniklubin Näiden tähtien alla ja aloin melkein itkeä, kun tyhjä Seinäjoki Areena täyttyi Pakarisen laulusta niin kauniisti. Lavan valaisu muistutti siinä vaiheessa tähtitaivasta ja Yleisradion kuvauskalusto testasi liikkeitään. Kenraali oli vaikuttava elämys. Itse lähetyksen ajan keskityin lähinnä miettimään sitä, miten aion kirjoittaa jutun puolessa tunnissa, ja mikä olisi nopein ja turvallisin pyöräilyreitti toimitukselle.

Lopulta oikea mies voitti. Kyösti Mäkimattila on tanssimusiikin ammattilainen. Hän laulaa ja tulkitsee riipaisevasti ja on erittäin karismaattinen ja fiksu. Minun lyhyen tangotuntemukseni mukaan nämä ovat kaikki erittäin hyviä tangokuninkaallisen ominaisuuksia.

Matti ja Teppo!!!

Tangofinalisti Leif Lindemanin mainoksia pressihuoneessa.

Kaikilla tangokadun keikoilla oli ihanaa nähdä, että ihmiset olivat oikeasti tulleet festivaaleille tanssimaan. Neljä päivää tanssimista! Mikä sen parempaa! Toki illalla meno yltyi alkoholin vaikutuksesta vähän lujemmaksi. Ja kyllähän musadiggarin yleissivistykseen kuuluu kuulla Matin ja Tepon kamalat, pikkutuhmat välispiikit ja tangota Jari Sillanpään lattarien tahdissa. Ihan mahtava meno!

Eikö musiikin rakastamisessa ole kuitenkin kyse siitä reaktiosta, minkä se aiheuttaa itsessä. On hyvä osata arvostaa eri musiikkityylien eri ihmisille aiheuttamaa riemun tunnetta ja onnea. Vaikka en vieläkään ymmärrä monia musiikkityylejä, Tangomarkkina-kokemus opetti minut taas hieman suvaitsevammaksi. Intohimo musiikkiin on parasta mitä tiedän eikä intohimo tangoon ole yhtään vähemmän arvokasta kuin intohimo indiemusiikkiin.

Yhteenvetona voisin sanoa, että ennakkoluuloni tapahtumaa kohtaan olivat täysin turhia. Jokaiselle tekee hyvää joutua omalle epämukavuusalueelleen silloin tällöin, koska sieltähän voi löytyä jotain mainiota ja yleensä löytyykin. Tämä koskee ihan kaikkia elämänalueita.

Tangoinstituutiossa yksi asia kuitenkin vieraannuttaa minua hieman ja se on tangon konservatiivisuus. Mielestäni kehittyminen ja uusien suuntien kokeileminen tekee aina hyvää, vaikka lopputulos olisi vain todeta, että perinteinen tapa oli parempi. Toisaalta kun seurasi tangokuninkaallisten menoa läheltä niiden päivien aikana minusta alkoi tuntua, että heille on tarvetta. Ihmisten onnittelut, nimikirjoitusten pyynnöt, halaukset osoittivat, ettei instituutio ole kuolemassa. Minä en vain ole kohderyhmässä. Se ei tee siitä yhtään vähempiarvoista.

Minulla ei ole kuukausiin ollut niin hauskaa kuin Tangomarkkinoilla! Tangon maailma avautui itselleni enemmän ja ymmärrän nyt paremmin, mikä tämä ilmiö nimeltä suomalainen tango oikein on. Sehän täyttää tänä vuonna 100 vuotta.

Joensuu-viikko, osa 5: Heko ja Hurjat Pojat

Joensuu-viikko on parasta lopettaa kuuntelemalla Hekoa ja Hurjia Poikia. Yhtyeen takana ovat Eläimestä tuttu Timo ja The Dirge Organissa soittava Heikki. Pitäähän sitä olla sivuprojektejakin, tai en tiedä voiko tätä sanoa pelkästään sivuprojektiksi, kun bändi on ollut olemassa yli 10 vuotta. Nykyään heillä on taustoja hoitavan kasettisoittimen tilalla ihan bändi, rummut ja basso. Meno on siis lähes ammattimaista.

Hekojen kappaleethan ovat varsin koukuttavia. Biiseissä on tarttuvia popmelodioita, mutta psykedeeliseksi menon vie lyriikoiden kuunteleminen: "Minne ikinä meen, kuperkeikkoja teen, kanssa pikkupossujen." Vähän aikaa kuunneltuaan huomaa, että myös sanoitukset tarttuvat päähän. Eikö juuri tämä ole soittolistamusiikin tarkoitus? No, tästä voidaan ehkä päätellä, että kaupallisella hittimusiikilla on muitakin ehtoja kuin kappaleiden tarttuvuus.

Olkaa hyvät!

Hekoja voi kuunnella lisää täällä.
Facebook-tykkäilu on mahdollista täällä.

Joensuu-viikko, osa 4: Pearly Gates

Pearly Gates on saattanut tulla tutuksi kesän festareilta, koska bändin keikkakalenterissa on tänä kesänä olleet merkinnät Provinssi, Ilosaari, Qstock. Provinssissa näin yhtyeen itsekin pitkästä aikaa livenä ja ilahduin. Esiintyminen oli huomattavasti varmempaa kuin viimeksi, vaikka yhtye onkin aina ollut hyvä livebändi. Festarien ensimmäisenä bändinä tuollaisena yleisökatovuonna esiintyminen ei ollut paras mahdollinen paikka, mutta kuuntelemaan oli saapunut ainakin kourallinen joensuulaisia.

Yhtye on perustettu vuonna 2005 eli toisin sanoen Pearly Gates on ollut olemassa lähes koko sen ajan, kun olen itse käynyt keikoilla. Bändi on ollut Joensuussa aina melko suosittu ja esiintynyt vähän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Yhtye on keikkaillut pääosin Suomessa, mutta vuonna 2012 he kävivät kiertämässä Eurooppaa Baltian kautta Italiaan asti.

Pearly Gatesin musiikki on 70-lukulaista, perinteisiin nojaavaa rockia. Kappaleet ovat pääosin vähintään viisiminuuttisia, joten mukaan mahtuu aika mukavia kitarasooloja ja soittamiselle jää tilaa.
Pearly Gatesin kunniaksi on sanottava, että he osaavat todellakin soittaa. Soundiin vaikuttaa vahvasti se, että bändissä on kolme kitaristia. Koukuttavia melodioita ja mukaansatempaavia riffejäkin jaetaan, Share the Ride, etenkin sen instrumentaaliosuus, ja Escaped Balloon ovat omia suosikkejani.

Lisää Pearly Gatesia kuulee täällä.

Joensuu-viikko, osa 3: The Dirge Organ

The Dirge Organ niitä bändejä, joista joskus vielä kirjoitetaan sanoilla "ei kuulosta yhtään suomalaiselta". Indierockia amerikkalaisilla vaikutteilla, hieman discoensemblemäisellä meiningillä. Soundi on hiottu, vahva ja valmiin kuuloinen, ja vaikuttaa siltä, että yhtye todella tietää, mihin tähtää. Toivottavasti he tähtäävät korkealle. Uusimmalla, kuukausi sitten julkaistulla Exiles-ep:llä voi kuulla yhtyeen menneen selkeästi vielä eteenpäin ja ilmaisun tiivistyneen. Tähän mennessä bändi on julkaissut neljä ep:tä.

The Dirge Organ perustettiin vuonna 2010. Vuonna 2011 bändi voitti Joensuussa Rokit-kilpailun, joka on jo joitain vuosia tuonut mukavaa näkyvyyttä kaupungin bändeille. Voittaja nimittäin pääsee soittamaan Ilosaarirockin Rekkalavalle ja muistaakseni palkintoon sisältyy myös studioaikaa. The Dirge Organin laulaja-kitaristi Arttu Hirvonen on soittanut aiemmin muun muassa Eläimessä. Yhtyeestä lähtö ja The Dirge Organiin keskittyminen tuntuu Exilesia kuunnellessa aika hyvältä ratkaisulta.

Lisää The Dirge Organia voi kuunnella täällä.
Tykkää Facebookissa täällä.

Joensuu-viikko, osa 2: Jolla

Kuukausi sitten viiden biisin Virginie-ep:n julkaissut Jolla on perustettu vuonna 2011, mutta nykyinen viisihenkinen kokoonpano vakiintui vuosi sitten. Jollan musiikki on pääasiassa monisävyistä, melko tummaa taiderockia, ja sanoituksissa käsitellään paljon kuolemaa ja muita yhtä iloisia aiheita.

Pidän Jollassa erityisesti Reetta Hammarbergin äänen ja vahvojen kitaroiden välisestä kontrastista, koska useammin kuin yleensä tämän kaltaisen rockbändin laulajana on mies (ja laulukieli englanti). Hulluja lintuja -biisin melodia myös lukeutuu ep:n parhaisiin hetkiin. Jollan tyyli on Virginiellä kautta linjan yhtenäinen, joten oma suunta on selkeästi löydetty. Siitä on varsin hyvä jatkaa.

Lisää Jollaa täällä.
Jolla Facebookissa täällä.

Joensuu-viikko, osa 1: Heimo

Missatun Ilosaarirockin jälkeen joensuulaista vähän harmittaa. Mutta iloitsen kyllä siitä, että Laulurinteellä riitti ihmisiä yleisöennätykseen asti! Viikonloppuni sisälsi kuitenkin annoksen musiikkia, ja niistä yllättävistä kokemuksista kerron lisää myöhemmin.

Tämän viikon aion omistaa joensuulaiselle musiikille. Pitkiä tarinoita en kirjoita, antaa kaupungin bändien musiikin puhua puolestaan.

Ensimmäisenä kuunnellaan keväällä 2012 perustettua Heimoa.

Otso Mankosen ääntä ja laulutyyliä on verrattu maakuntalehden kulttuuritoimittajan toimesta Kauko Röyhkään, ja kappaleiden sovitukset ovat ennustamattomuudessaan riemastuttavia. Kappaleet pysyvät myös nätisti kasassa, vaikka niiden rakenteissa on vähän progemaista monipuolisuutta.
Heimon musiikkia on vaikea tiivistää yhden genren alle, mutta jonkinsortin suomenkielistä rockia yhtye soittaa. Tavallaan kunnioitetaan suomirock-perinteen vaihtoehtoisempia linjoja, mutta toisaalta välillä mieleen tulee hieman suomalaisempi ja hillitympi versio Tundramatiksista.

Tanssiva kongressi on kieltämättä mainiointa kuulemaani suomenkielistä musiikkia aikoihin.

Tällä hetkellä Heimon voi nähdä livenä lähinnä Joensuussa. Kuulemma hyviä keikkoja, valitettavasti itse en ole sattunut vierailemaan kotona oikeisiin aikoihin.

Heimoa voi kuunnella lisää täällä.
Facebookissa kannattaa tykätä täällä.

Päivän albumi: Miles Kane - Don't Forget Who You Are

No nyt hävettää. Yksi suosikeistani, Britannian innokkain mies eli Miles Kane, julkaisi uuden albuminsa jo kesäkuun alussa, ja minä tajusin tämän vasta tänään. Ehdin kyllä vähän ihmetellä, että missäs se viipyy, kun sinkkuja tulee, mutta albumia ei.

Kanen toinen albumi Don't Forget Who You Are on soundillisesti tasaisempi ja yhtenäisempi kuin debyytti The Colour of the Trap, mutta se ei tee tästä albumista ensimmäistä parempaa. Tietty vaihtelu tunnelmassa loi debyyttiin kiinnostavaa tarttumapintaa ja esitteli artistista eri puolia. Don't Forget Who You Are sisältää monia tarttuvia kappaleita, mutta kokonaisvaikutelma on todella täyteen ahdettu. Yksittäisiä kappaleita tältä levyltä mielellään kuuntelee, mutta kokonaisuus on aika raskas ilman kunnon nyansseja ja variaatiota kappaletyypeissä. Tästä voi toki osoitella tuottaja Ian Broudietakin. Albumilla mennään liian suoraan mutkat suorina, vaikka välillä olisi kannattanut kurkata, mitä siellä sivupolulla on. Välillä se Milesin kuuluisa innostus myös muuttuu lähes adhd-oireita muistuttavaksi yliampumiseksi, josta kuuntelija meinaa saada päänsäryn.

Albumi kuitenkin alkaa hyvin. Muuhun albumiin verrattuna jopa rauhallinen Taking Over, letkeästi alkava Don't Forget Who You Are ja mainiolla riffillä varustettu Better Than That ovat kiekon parhaita kappaleita. Mutta sen jälkeen aletaan junnata paikallaan. Kappaleissa on aina jotain hyvää, mutta koska edellisessäkin biisissä oli rouhea kitarariffi ja Miles laulaa keuhkojensa pohjasta, ei kappaleita oikein meinaa erottaa toisistaan.

Start of Something Big on Kanen tähän mennessä punkein kappale eikä se sovi hänelle kovin hyvin.
Kuuntelija pääsee hengittämään ensimmäisen kerran Fire In My Heartin aikana, jolloin ollaan jo yli puolivälissä levyä... Tämän armahduksen takia Fire In My Heart kuulostaakin ehkä paremmalta kuin se olisi yksinään kuunneltuna. Darkness In Our Hearts yllättää kevyemmällä kertosäkeellä, mutta olisiko kappale kuulostanut paremmalta, jos se olisi vedetty kokonaan kertsin tyylisellä popimmalla otteella? Olisi luultavasti. Jännä ratkaisu on myös jättää ensimmäinen sinkku, loistava First Of My Kind, viimeiseksi. Toisaalta ehkä albumista siten jää parempi mieli.

Debyytillä esiteltiin Miles Kane, jolla on persoonallinen ääni, laaja valikoima erilaisia pukuja leopardikuvioisesta asti, ja laulunkirjoittajana hän on kekseliäs retroilija. Nyt monista kappaleista tulee vähän liikaa mielleyhtymiä toisiin bändeihin ja kappaleisiin. Ainoa erottava tekijä on Milesin ääni. Eikä sekään pääse täysin oikeuksiinsa näillä kappaleilla, koska se kuulostaa pitkälti huutamiselta.

Täysin huono Don't Forget Who You Are ei ole. Monet kappaleet ovat yksittäin kuunneltuina melkein loistavia, mutta koko albumin kuunteluun en varmasti pysty kovin montaa kertaa. 14 kappaletta näin hurjan suoraa ja yksioikoista musiikkia on aivan turhan paljon.

Alla on pari maistiaista ja koko albumin voi kuunnella täältä.

Arcade Firelta uusi albumi!

En ole koskaan ymmärtänyt Twitterin toimintalogiikkaa, mutta tänään kiitän sen olemassaoloa. Arcade Fire nimittäin paljasti juuri täysin randomfanille, että heidän uusi albuminsa julkaistaan 29.10. Kuvakaappaukset näkee täältä.

Että näin hyviä uutisia vielä perjantai-iltaan! 

Biisi: PINS - Get With Me

Toissa keväänä PINS-yhtyeestä puhuttiin pienellä mittakaavalla ainakin heidän kotikaupungissaan Manchesterissa. Vähäistä brittiehdistöhuomiotakin yhtye taisi saada, mutta ainakaan toistaiseksi mitään suurempaa kaupallista menestystä he eivät ole saavuttaneet. Kiinnostuin yhtyeestä heti ensimmäisen kappaleen kuultuani, heidän tummassa punkvaikutteisessa rockissaan oli jotain tavallista kiehtovampaa ja poikkeuksellista. Ensimmäiseksi bändivertaukseksi mieleeni nousee Warpaint.

Omaan PINS-suhteeseeni liittyy pieni tarina. Olin keväällä 2012 vapaaehtoisena Sounds from the other city -festareilla Manchesterissa. Odotin festaria kovasti, mutta homma osoittautuikin paskimmaksi diiliksi ikinä. PINS oli ainut bändi tällä hyvin, hyvin vaihtoehtoisella festivaalilla, jonka olisin halunnut nähdä. Työvuorokseni koitui kuitenkin kahdeksan tuntuia pubin ovella seisomista ja rannekkeiden tarkistamista. Missasin koko festivaalin.

PINS ei ollut kyseisen pubin ohjelmistossa. Kuuntelin siis koko illan sisältä kantautuvaa ääritaiteellista punkkia ja muuta kolistelua. Työparini ei saapunut paikalle, joten seisoin sen kahdeksan tuntia yksikseni. Että kiitti vaan, skottityttö. Jossain vaiheessa ajauduin juttelemaan jollekin tytölle, joka nyt sattui seisomaan sopivasti lähettyvilläni. Selitin, että haluaisin kovasti nähdä PINSin, mutta se ei taida nyt onnistua. Tyttö naurahti, että hän on PINSin entinen rumpali eikä halua bändille mitään hyvää ja toivoi, ettei heistä tulisi kuuluisia. Ilmeisesti yhtyeestä lähtö ei ollut ollut sopuisa.

En ollut kuullut bändistä mitään vuoteen, mutta nyt luin tiedon, että Girls Like Us -debyytti julkaistaan 30.9. Get With Me on ensimmäinen sinkku tulevalta albumilta.

PINSiä voi kuunnella lisää täältä. Etenkin Shoot You ja Eleventh Hour ovat ihan loistavia kappaleita, joiden takia olisin bändin halunnut nähdäkin siellä hemmetin festareilla. Ihan oikeasti, se oli melko kamala päivä.

Mutta jälleen kerran: kyllä Manchesterissa osataan.

Live: Patti Smith and Her Band @ Tampere-talo

Haluaisin kirjoittaa rakkauskirjeen Patricia Lee Smithille, esikuvalleni. Ennen maanantain keikkaa ajattelin hänen olevan maailman hienoin naisartisti. Nyt taidan jättää nais-etuliitteen pois.

Patti Smith ottaa taiteensa vakavasti, mutta itseensä hän suhtautuu kevyemmin. Hänen koko lavaolemuksensa kertoo tästä: hän ei vain tulkitse kappaleitaan, hän elää ne. Patti heittäytyy lauluihin aivan kuin niitä esitettäisiin viimeistä kertaa. Kappaleiden välillä hän kujeilee ja kertoo tarinoita, kutittelee kitaristi Lenny Kayea kyljistä. Pattin lavaolemus on niin vapautunut, että hänen luulisi olevan parhaiden ystäviensä edessä, ei tuhansien tuntemattomien.

Maanatain keikka alkoi Horses-albumin Redondo Beachilla. Letkeä reggaerytmi oli minunkin hermojeni kannalta hyvä aloitus. Jouduin kaivamaan nenäliinat esiin jo Pattin astellessa lavalle, joten jos ensimmäisenä olisi soitettu jokin vähänkin tunteikkaampi kappale, silmäni olisivat turvonneet ensimmäisen biisin aikana. April Fool oli luonnollista jatkumoa tunnelmaan. Kunnioitukseni vain syveni, kun tunnelma vaihtui kappaleiden mukana, mutta pysyi koko ajan todella intensiivisenä.

Frederickiä hän pohjusti tarinalla toisesta Suomen-vierailustaan: vuonna 1978 Patti etsi kuumeisesti puhelinkoppia maastamme, jotta voisi soittaa rakkaalleen, Fred Sonic Smithille. Patti on syntynyt lausumaan. Tapa, jolla hän lausui edesmenneen miehensä nimen sai minut taas hapuilemaan nenäliinoja. Keikan jälkeen olenkin kuunnellut eniten juuri Frederickiä. Instrumentaaliosiossaan maaniseksi kasvanut Beneath the Southern Cross ja vaikuttava Pissing in a River olivat itselleni keikan pieniä yllättäjiä.

Coverbiisi, Eddie Cochranin Summertime Blues oli puolestaan omistettu hauskasti "kaikille pojille". Uudelta albumilta kuultiin April Foolin lisäksi ainakin tuoreimman albumin nimikappale Banga, mahtaviin mittoihin kasvanut Fuji-san ja Amy Winehouselle omistettu This Is the Girl. Nämä kappaleet osoittivat, ettei Patti Smithin aika ole vielä ohi. Hänellä on vielä paljon annettavaa.

Illan yllättävin kohtaus oli ylistyslaulu Edward Snowdenille. Kuuntelijat eivät meinanneet ensin uskoa, että Patti todella laulaa Snowdenista, mutta vakuututtuaan asiasta kaikki alkoivat hurrata. Rakastin sitä kappaletta. "Without you the world wouldn't be the same", hän lauloi, ja olin samaa mieltä. Olen ennenkin maininnut, että rakastan musiikin ja politiikan yhdistämistä, ja siitä tämä pieni laulu oli hieno osoitus.   

Tampereella ei kuultu tavallista konserttia. Hyviä keikkoja on paljon, mutta loistavaan keikkaan tarvitaan jotain enemmän. Maanantai oli osoitus musiikin yhdistävästä voimasta, joka ylittää sukupolvet ja kansallisuudet. Maanantai oli osoitus äänen voimasta, koska Pattin ääni puhuttelee ja koskettaa edelleen. Hän pystyy laulamaan kauniita balladeja ja toisaalta aggressiivisia rock'n'roll-kappaleita - häneltä löytyy asennetta ja intohimoa. Hänen äänensä pystyy aivan uskomattomiin tekoihin ja sai ainakin minun sydämeni hakkaamaan kovempaa kuin olisi oikeastaan terveellistä. Maanantain jälkeen käsien tärinä oli toinen huolestuttava oire. 

Mahdottomiin mittoihin tunnelma nousi keikan loppuvaiheessa, kun Because the Night sai yleisön vihdoin seisomaan, Glorian jatkaessa hurmoksen kiihdyttämistä ja viimeisenä kaikki lauloivat yhdessä People Have the Power Pattin ohjaillessa ja keikkuessa lavan reunalla. Tuollaiset hetket saavat uskomaan, että tässä maailmassa on vielä paljon hyvää ja musiikki yhdistää lujemmin kuin mikään muu. Yli kansakuntien ja muiden tekosyinä käytettyjen erojen.

Ja onhan Glorian aloitus Jesus died for somebody's sins but not mine... yksi rockhistorian nerokkaimmista oivalluksista.


Patti Smith aloitti muusikon uransa 70-luvulla. Hänellä on ollut uransa aikana yksi kaupallinen hitti, Bruce Springsteenin kanssa kirjoitettu Because the Night, mutta hänen merkityksensä musiikkimaailmalle on kiistaton. Hän on raivannut tietä naismuusikoille, saanut lempinimekseen punkin kummitäti. Vasta lähes kolmikymppisenä ensimmäisen albuminsa julkaissut Smith ei ole koskaan ollut päihderiippuvainen, mikä vain lisää Smithin erityisyyttä entisestään.

Minulle Patti on jonkinlainen äitihahmo, sellainen jonka sanoja kuuntelee, koska hän on kokenut niin paljon. Toisaalta hän on ikuisesti alle kaksikymppinen, lavalla kikatteleva tyttö, joka solmii pitkät hiuksensa leteille ennen kuin saa Tampere-talon laulamaan because the night belongs to lovers... Hänellä on pilke silmäkulmassa, mutta hän pilailee älykkäästi. Bushin presidenttikaudella hänestä tuli myös poliittisesti aktiivinen. Erityinen huolenaihe hänelle on ympäristö.

Patti Smith ihailee muita, pääosin nuorena kuolleita, artisteja poikkeuksellisella voimalla: Brian Jones, Jean Genet, Arthur Rimbaud, Jim Morrison ovat vain muutamia esimerkkejä hänen palvomistaan taiteilijoista. Smith kirjoitti heille runoja ja lauluja, lähti Ranskaan pyhiinvaellusmatkalle kunnioittaakseensa ihailemiensa taitelijoiden muistoa.

Tästä intohimosta lukeminen on ollut itselleni hyvin tärkeää: pystyn samaistumaan Pattiin vahvasti. Minulla on nimittäin samanlaisia tapoja. Kiinnyn kunnioittamiini artisteihin ja bändeihin joidenkin mielestä kummallisen vahvasti, käytän kuulemma vähän liian usein rakastaa-verbiä puhuessani ihailemistani ihmisistä. Olen tehnyt musiikillisia pyhiinvaellusmatkoja etenkin Manchesterissa ja sen ympäristössä ja tulen ikuisesti muistamaan päivän, jolloin kävin Ian Curtisin haudalla Macclesfieldissa. Lukiessani Smithin haastatteluja pystyn samaistumaan häneen monessa muussakin asiassa, kuten suhtautumisessa kuolemaan. Hänkin kyselee jatkuvasti työstään, onko tämä tarpeeksi hyvä?

Patti Smith on runoilija. Henkeen ja vereen. Hän on myös taitelija. Runoilijuus tulee esille myös lavalla kappaleiden väliosissa ja lopuissa, joissa runonlausunta vie taiteilijan hurmioon. Välispiikit ovat oma lukunsa. Esimerkiksi ennen Dancing Barefootia hän lausui luultavasti melko improvisoidun säkeistön suomalaisista koivuista ja tytöstä, joka tanssi niin kauan, että muuttui koivuksi. Tällaiset välisäkeet saattaisivat jonkun toisen esittämänä tuntua huuhaalta, mutta Patti Smithin kertomana kaikessa siinä on järkeä. Totta kai tyttö muuttui koivuksi, totta kai koivujemme henki leijailee kaikkialla ympärillämme! Patti ei varsinaisesti saarnaa, vaikka hänen äänensä yltääkin välillä uskonnollisiin sävyihin - hän vetoaa ja vakuuttaa.

Patti Smithin esiintymisessä ei ollut pätkääkään kyllästymistä, vaan silkkaa innostusta ja euforiaa. Hän on eneginen kuin kaksikymppinen. Hänen olemuksessaan on silti todellista rauhaa, jonka voi saavuttaa vain olemalla sinut itsensä, historiansa ja tekemistensä kanssa. Hyväksyä asiat, joille ei voi mitään. Uurastaa loputtomasti unelmansa eteen, ottaa apua vastaan ystäviltä. Monella tapaa tuo nainen on esikuvani. Hänellä ei ole suunnitelmissa eläköityä, koska hän on elänyt yksin miehensä kuoltua ja lasten muutettua kotoa. Taiteelle jää siis paljon aikaa.

Saatan kirjoittaa Just Kids -kirjasta joskus syvemminkin, mutta sen verran sanon, että kirja on yksi suosikeistani. Smithin ja Mapplethorpen ystävyys oli ainutlaatuista, ja kun nykymaailmassa kaikki tuntuu olevan niin häilyvää ja pätkittäistä, oli aivan ihanaa lukea rakkaustarina loppumattomasta ystävyydestä. He luottivat toisiinsa niin täydellisesti, etten edes voi ymmärtää, miten se on mahdollista. Kirja on myös kiehtova kuvaus New Yorkin elämästä 60- ja 70-luvuilla, erityisesti sen taidepiireistä. Se on kertomus kahdesta sattumalta tavanneesta ihmisestä, jotka muovasivat toistensa elämiä ja tukivat toisiansa vaikeimpina hetkinä loppuun asti. Just Kidsistä on suunnitteilla elokuva, jonka tekemisessä Smith on itse mukana, mutta aikataulua ei ole vielä laadittu. Kirjan suomenkielinen versio Ihan kakaroita on Adlibriksessä hyvässä tarjouksessa, joka kannattaa hyödyntää täällä! Nick Johnstonen kirjoittaman elämäkerran suosittelen unohtamaan, sillä se on joko erittäin huonosti kirjoitettu tai suomennettu. Niin huonosti, että huonompaa saa hakea.

Biisi: Gaoler's Daughter - Cordelia

Gaoler's Daughter on lontoolainen rockia ja tanssitahteja yhdistelevä kvartetti, joka suureksi hämmästyksekseni on käynyt myös Suomessa! Huhtikuussa näytti olevan keikka On The Rocksissa. No, minä en ollut silloin kuullutkaan koko yhtyeestä.

Mahtavalla ja jotenkin todella vetoavalla melodialla varustettu unelias Cordelia ennakoi 26.8. ilmestyvää, fanien ja musiikkibloggareiden rahoittamaa How to Make Time -debyyttiä. Yhtye aloitti vaatimattomissa oloissa harjoitellessaan hylätyssä wc-tehtaassa (olen itse käynyt hylätyssä jäätehtaassa). Nousu alkoi vuonna 2012 kolmen huomiota herättäneen singlen myötä, jolloin etenkin musabloggarit ja BBC:n musiikkitoimittajat alkoivat nostaa bändiä esille. Tämän vuoden puolella yhtyeelle on tullut pyyntöjä soittaa lämmittelijöinä mm. Babyshamblesille ja Graham Coxonille.

Artistiesittelyssä: Vance Joy

Vance Joyn debyytti-ep God Loves You When You're Dancing julkaistiin maaliskuussa, ja tällä hetkellä melbournelaisella laulaja-lauluntekijällä menee harvinaisen hyvin. Ep:n julkaisun jälkeen hän on soittanut loppuunmyytyjä keikkoja, ja äskettäin hän allekirjoitti viiden levyn sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa.

Ilmavaa mutta napakkaa folkia popvaikutteilla. Vance Joy -artistinimen takana on James Keogh, jonka persoonallinen ääni ja kitarointi tuovat ainakin minulle vähän mieleen Ben Howardin. Koska edellämainittu artisti on Briteissä valtavan suosittu, voisin kuvitella brittityttöjen ihastuvan Vance Joyhinkin.

Riptide on noussut Australiassa jonkin sortin hitiksi, eikä ihmekään. Tuolla äänellä ja noin näppärällä melodialla suosio on väistämätöntä. Vaikka kuuntelen paljon uutta musiikkia, jaksan harvoin kuunnella kappaleen loppuun asti. Riptiden kanssa tätä ongelmaa ei ollut.

Biisit: Kalle Kaasinen - Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen

Kalle Kaasinen julkaisi eilen kesäsinglen Laitetaan maailma uusiksi / Tulevaisuuden jälkeen. Viimeksi kun kirjoitin Kaasisesta hän oli juuri julkaissut englanninkielisen tuplasinkun. En tiedä, mikä on laulukielen vaihtelemisen takana, mutta laulu ja tekstit toimivat mielestäni mainiosti kummallakin kielellä. 

Erityisesti singlen ensimmäinen kappale Laitetaan maailma uusiksi sai hymyilemään jollain tapaa egotrippimäisen fiiliksensä ansiosta. Kappaletta kuunnellessa tuli samanlainen huoleton olo kuin kuunnellessani yhtyeen raitaa Tällaisena iltana. Raikas, kevyt, kesäinen. Laitetaan maailma uusiksi onkin taas yksi osoitus Kaasisen kyvystä tehdä hyvin erilaisia biisejä ja hioa ne loppuun asti. Kappaleessa vierailijoina ovat niin ikään joensuulaisen Eläimen Timo Torvinen ja Laura Kaljunen.

Tulevaisuuden jälkeen puolestaan viehättää erityisesti fraseerauksen ja jännän melodian osalta, mutta c-osa keskeyttää kappaleen etenemisen vähän hassusti. Kappale on jatkumoa Kaasisen englanninkielisten kappaleiden soundimaailmalle, ja näin monta eri "tyyliä" jo kuulleena odotan kyllä suurella mielenkiinnolla, millaista materiaalia tulevaisuudessa toivottavasti ilmestyvä albumi tarjoaa.

Minä + Arctic Monkeys + The National + Tom Odell + Berliini = JES! TOTTA!

Alex Turner rokkaa Coachellassa 2012. Kuva täältä.

Keikkalippupäivät ovat päiviä parhaasta päästä, joten perjantai olikin melkoinen päivä. Tiedossa on siis (taas) Berliinin-keikkamatka marraskuussa. Peräkkäisille päiville nimittäin sattui sellainen keikkaputki, ettei mitään rajaa!

Ensimmäisenä minua itkettää The National. Seuraavana päivänä itken korkeintaan onnesta, mutta muuten vain hikoilen järjettömästi, kun hypin ja pompin Arctic Monkeysin (The Strypes lämppää!!) tahtiin ja kolmantena päivänä viimeisetkin järjen hivenet vie Tom Odell.

Arctic Monkeys on ollut minulle sellainen bändi, joka on pakko päästä näkemään. Pakko. Debyyttialbumi julkaistiin 2006, joten olen kärkkynyt mahdollisuutta seitsemän vuotta. Lähdin Britteihin vaihtoonkin Arctic Monkeysin takia, mutta hepä viettivät sen kevään jenkeissä. Oli siellä paljon muutakin tekemistä kuin Alex Turnerin perässä kiertäminen, mutta harmittihan se. Olen pitänyt säästötilillä Arctic Monkeys -rahaa ihan tämän takia: näistäkin Saksan-keikoista ilmoitettiin päivää ennen lippujen tulemista myyntiin.

Ja koska olen menossa The Nationalin Suomen-keikalle, näen bändin livenä kahdesti viiden päivän sisään. Liikaa? Ei varmasti! Berliinissä minulla on istumapaikka ja jäähallissa seison, joten siinäkin on eronsa. Itse asiassa olen tästä nyt to-del-la innoissani!

Tom Odell on näistä kolmesta uusin rakkaus, mutta se ei tee hänestä yhtään vähemmän rakasta. Aion laulaa sydämeni pohjasta mukana jokaisessa kappaleessa ja ehkä vähän itkeä onnesta. 

Lippujen hinnat eivät päätä huimanneet. Arctic Monkeys kustansi 40 euroa, The National vaivaiset 36 (vertaa Suomen-keikan hintoihin) ja Tom Odell 22. Tosin jostain kumman syystä lippuja ei saanut pdf:nä, joten maksoin 20 euroa pelkkiä toimituskuluja... Se tuntui pahalta.

Pari päivää käteni vain tärisivät enkä vieläkään ihan tajua, mitä tuli tehtyä ja mitä tulen näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Sanonpahan vain, että jos saan näin hyvän olon jo pelkän marraskuun ajattelemisesta, matkustelu keikkojen perässä on täysin oikea peruste.

Voisin kuitenkin keskittyä nyt viikon Patti Smithiin, Tampere-talon konsertti on aivan pian.

Franz Ferdinandilta kaksi uutta singleä

Skottibändi Franz Ferdinand on valmistellut paluuta uuden levyn kera jo hetken. Nyt saamme kuitenkn konkreettista esimakua kahden uuden singlen muodossa.  

Right Thoughts, Right Words, Right Action, yhtyeen neljäs pitkäsoitto, julkaistaan 27.8. Kyllähän tämä ihan Franz Ferdinandilta kuulostaa, suorahko rock on vain vaihtunut letkeämpään menoon.

Päivän albumi: Tom Odell - Long Way Down

Muistaako joku vielä Tom Odellin, brittipojan, joka pisti pääni sekaisin talvella?

Vähän pelkäsin Odellin vasta ilmestyneen debyyttialbumi Long Way Down kuuntelua. Pelkäsin, että levyllä olisi vain kaksi hyvää kappaletta: mielettömät sinkut Another Love ja Can't Pretend, ja että hän jäisikin vain tähdenlennoksi. Kun odotukset ovat liian korkealla, pettymys tulee helpommin. Se olisi ollut kova kolaus, koska olen todellakin ennustanut artistille loistavaa tulevaisuutta. Vetoa en lyönyt kuin itseni kanssa.

Mutta pelkäsin aivan turhaan! Long Way Down on Grow Old With Mestä asti taitavasti tehty albumi, jossa on monia muitakin kohokohtia kuin jo mainitsemani sinkut. Todella pahaa addiktiota aiheuttavat myös I Know, Storms ja uusi sinkku, Sirens. Koukuttavia melodioita ja pianoriffejä on lähes joka kappaleessa.

Odellin ääni brittiaksentteineen viehättää minua poikkeuksellisen paljon. Hän ei ole erityisen taitava laulaja ja hänen äänensä on soundiltaan vähän yksitoikkoinen, mutta siinä on tunnetta, joka monilta puuttuu. Hän todella tulkitsee kappaleensa. Long Way Down on antanut minulle hurjasti iloa tässä viime päivinä. Jos albumi alkaa sellaisella hyvän mielen nostatusbiisillä kuin Grow Old With Me, ei voi kuin hymyillä.

En yleensä välitä pianomusiikista, koska pidän enemmän kitarasta, mutta on ihana huomata, että myös pianovetoinen musiikki voi saada minut sydämeni hakkaamaan ylikierroksilla. Kappaleet ovat intensiivisiä, minkä puuttuminen on pianovetoisessa musiikissa usein ongelmana. Se ei mene yhtä syvälle ja jää usein pelkäksi pimputteluksi. Odellin ääni tuo myös hyvän kontrastin pianolle, koska pianisteilla on yleensä aliciakeysmainen upea ja täyteläinen ääni, jota osataan käyttää yhtä hyvin kuin soitintakin.

Odell on tervetullutta vaihtelua kitarapainotteiselle brittimusiikkikentälle. Rakkauslaulujakaan ei voi koskaan olla liikaa, eihän.

Long Way Downin voit kuunnella täältä.

Ja hei! Rakas Tomppa, tällä hetkellä näyttää siltä, että voimme myös sopia treffit vielä tämän vuoden puolelle.

Arctic Monkeysilta uusi albumi syyskuussa

Hei vaan, voisin yrittää herätellä blogia henkiin. Kevät oli kiireinen lähinnä opiskelujen vuoksi, ja nyt olen jo ehtinyt muuttaa ja aloittaa kesätyöt. Musiikki on kuitenkin ollut mielessä koko ajan. Olen muun muassa käynyt elämäni ensimmäisessä Provinssirockissa, missä Damon Albarn ja kumppanit vetäisivät jalat altani. Aivan käsittämätön keikka!

Päivän, ja ehkä koko viikon, uutinen on tietenkin Arctic Monkeysin tiedote viidennestä albumista. AM julkaistaan 9. syyskuuta, ja siltä annettiin jo ennakkokuunteluun loistava Do I Wanna Know -single. Mielestäni kappaleella mennään vähän Humbug-tunnelmiin, mikä passaa minulle, koska se sattuu olemaan suosikkialbumini Arctic Monkeysilta. Albumin nimekkäisiin vierailijoihin kuuluvat muun muassa Queens of the Stone Agen laulaja Josh Homme, The Coralin Bill Ryder-Jones ja runoilija John Cooper Clarken tekstiä on mukana yhdellä kappaleella.

Ja tiedättehän, mitä uusi albumi merkitsee: kiertuetta. 

Olen ollut jo pari vuotta jatkuvassa valmiustilassa, että voin ostaa keikkaliput hyvin nopealla varoitusajalla johonkin päin Eurooppaa. Arctic Monkeysin näkeminen livenä on ollut haaveeni jo seitsemän vuotta, joten syksy 2013 saa luvan olla vihdoin se aika, jolloin voin kirjoittaa kalenteriini "treffit Alex Turnerin kanssa". Pitäkää peukkuja pystyssä. 

Biisi: Saijaa Saijaa - Joen rantaan

Kaveri vinkkasi jo jokin aika sitten tällaisesta bändistä ja kappaleesta, joten laitanpa hyvän kiertämään ja kerron siitä teillekin. Älkää vain kysykö, mitä Saijaa Saijaa -nimi meinaa, mutta onneksi musiikin hyvyys ei katso bändin nimeä. Tykkäämiseni nimittäin kasvaa kuuntelu kuuntelulta, biisi biisiltä!

Saijaa Saijaa tulee Porista, ja se soitti ensimmäisen keikkansa vasta vuosi sitten. Musiikki on suomirockia new wave -vaikutteilla, mutta Joen rantaan on kuulemistani Saijaa Saijaa -kappaleista selkeästi popein ja melodisin. Kappaleen lyriikat ovat aika jännät menneisyyteen sijoittuvan tarinansa puolesta, mutta sanat istuvat melodiaan ja tunnelmaan täydellisesti, ja tarinan pysähtyminen yhteen hetkeen kertosäkeessä tuo lyriikoihin mukavaa kontrastia. En tiedä, onko se Pasi Salmen ääni vai loistava, vähän Eppu Normaalille kumartava kitarariffi vai outron nouseva tunnelma syntikkakuvion täydentäessä kitaraa, mutta jokin tässä kappaleessa koukuttaa ja pahasti.

Esimerkiksi Kuollut kohta on taas paljon vahvemmin Hassisen kone -tunnelmissa - heleä kitarointi on vaihtunut lähes raastavaan säröriffiin ja eteenpäin mennään niin kovaa, ettei taakse ehditä eikä edes haluta katsoa. Toisaalta sovitustensa puolesta Saijaa Saijaasta tulee välillä mieleen brittiläiset uuden aallon bändit, koska monissa biiseissä on sellaista joydivisionmaista maanisuutta ja vimmaa. Mutta vertailut sikseen! Saijaa Saijaa on kierrättänyt suomalaisille rakkaista ja tutuista aineksista erittäin kiinnostavaa ja innostavaa uutta musiikkia, jossa on kuitenkin selkeästi omanlainen ja 2000-lukulainen ote.

Yhtyeessä soittavat Mikko Grönlund, Erik "Sähkö" Ekholm, Juuso Laine, Tuomas Niskanen ja Pasi Salmi eli soittajien taustat vievät esimerkiksi Magyar Posseen, Eleonoora Rosenholmiin, Rättö & Lehtisaloon ja Kakka-hätä 77:ään. Ei yhtään huonommat lähtökohdat vaihtoehtoisen suomirockin soittamiselle. Olen todella innoissani tästä bändistä ja toivonkin, että tiemme kohtaisivat pian jonkin keikan merkeissä.

Saijaa Saijaata voi kuunnella enemmän täällä.